Mushu olisi tyylivirhe uudessa mälsässä Mulanissa. Loogista se on kapitalisminakin, ettei Mushun magiaa yritetty toistaa hetkeä ennen kuin samantapaisella lohikäärmeellä Sisulla on laajempi rooli elokuvassa, joka liikkuu Mulanin, Avatar: The Last Airbenderin ja Prinsessa Mononoken reviirillä. Sisu on tiivistettyä Disneytä. Hän on niin ilmeikkäästi animoitu, hauska, positiivinen ja pari sopimatonta adjektiivia, että koin absoluuttisen puhdasta onnea kun hän oli ruudulla; samaa onnea, kuin Disneyn parhaiden piirrettyjen aikana (yhä, luotettavasti). Muu kama lähentelee tasoa lopussa, kun selittely ja sähellys jättävät tilaa.

Airbender-tyyppisessä Aasian tiivistelmässä lohikäärmeet symboloivat kaikkea hyvää ja luonnollista. Mononokesta muistuttavat moskapilvet symboloivat vihaa, saasteita ja muuta sontaa, mitä ihmiset duunaavat. Leffa alkaa neljä kertaa. Ensin menetettiin loharit ja soturiprinsessa Rayan lapsuudessa luontokin. Aikahyppyä myöhemmin Raya seikkailee autiomaassa etsien lohikäärmeiden megakiviä ja muuta. Neljäs energioiden muutos on Sisun debyytti.

Heti perään Sisu muuttuu ihmiseksi.

Oletko heitä, jotka olettavat Bellen eronneen hirviöstä, kun könsikkäästä taiottiin ajeltu pallinaama? Jos se tapahtuisi leffan alussa, puristaisit pääsi irti, mutta on aikaa korjausliikkeille ja Sisu on hauska ihmistätinäkin kiitos Awkwafinan nappiinsa osuvan ääntelyn (hän näyttelee itseään).

Parannusehdotuksiani ovat silti nämä. 1. Maailman tuhonneet kriisit pitäisi osata yhdistää (perhosvaikutuksista riippumatta). 2. Sisu-vonkale voisi muuttaa vain kokoaan, kun Raya tahtoo salata viimeisen lohikäärmeen kyyniseltä maailmalta. Fantasia ei ainakaan laimenisi, jos Sisu kykenisi pienentymään action-figuuriksi piileksiessään ja vartalotyynyn kokoiseksi ihmisjuttuja kokeillessaan.

Rayan isän yritys yhdistää kansat kosahti. Raya tuntee syyllisyyttä, vaikkei hän ole päävastuussa. Hän on harvinaisen tavallinen: on muitakin motivoituneita sotureita, joilla on ennakkoluuloja. Sanomaa se väkevöittää, että ihmiskunta jakaa vastuun. Rayalle jää tilaa olla sankari, mutta persoonallisuus on sen varassa, miten hän kommentoi Sisun ja muiden höpönassujen rutiineja. Lesbotulkintoja on tehty, sillä Rayalla on viharakkaussuhde punkkariin nimeltä Namaari, mutta tulkinnoilla tuskin on tilaa nousta pääasialliseksi intohimojesi kohteeksi siten kuin Bellen, Arielin ja muiden kohdalla. Tulkintaa tukevaa dialogia: "osaan painella Namaarin nappuloita". Tästä voi olla montaa mieltä: "paljain käsin vai miekoilla? Ehdottomasti miekoilla."

Taikakivien etsiminen eri valtakunnista rytmittyy luontevasti loppujen selitysten ja ystävystymisen kanssa, joten kuvailen sitä eteenpäinkävelyn sijaan ryöstötrilleriksi. Päälliköt ovat takertuneet kalleuksiin varmuuden vuoksi, vaikka ihmisten pitäisi sopia resurssien käytöstä. Sisu on peräisin viattomalta ajalta, joten hän esittää naiiveja ratkaisuja, mutta naiiveiksi niitä haukutaan vain, koska ihmiset ovat ahneita, itsekeskeisiä pelkureita, jotka onnistuvat riistämään toisiaan jopa kristinuskon avulla.

Mel Gibson intoilee piiska kourassa, että katsotaan, kauanko elitistinen fantasiaolento Sisu jaksaa jeesustella, mutta ajatusketju on jo yliastuttu, eikä myöskään lapsiystävällistä ennalta-arvattavuutta ole tarpeen märehtiä. Käsikirjoituksen ongelmat ovat alussa. Lopulta löytyy sauma esittää sanoma persoonallisesti ja liikuttavasti ja irtonaisten ansioidensa summa leffa on aiemminkin. Erään "epäilyttävän" kansan näpistelijöitä edustaa taapero, jota saatat pitää olosuhteiden uhrina: se ei ole koko vitsi, eikä tällainen kama jää irtonaiseksi. Näyttävää kohellusta ja vakavampaa toimintaa tuetaan vakuuttavin sävelin, joten kokisin tämän uudestaan teatterissa, jos se olisi mahdollista.