Tätä on odotettu, vai onko? Olisiko pitänyt? Järkeilläkseni Indiana Jones ja viimeinen ristiretki oli täydellinen päätös sarjalle. Humoristinen ja lämminhenkinen seikkailu ei noussut särmikkäämpien ja sujuvampien edeltäjiensä tasolle, muttei millään muotoa tahrannut niiden mainetta, vaan jopa paransi niitä syventämällä Jonesin historiaa. Steven Spielbergiä muinoin hallinnut vimmainen luova energia osoitti jo tuolloin laantumisen merkkejä, vaikka ohjaaja mestariteoksia vielä 90-luvulla pyöräyttelikin. Myös George Lucas ja muut kirjoittajat alkoivat olla kuiviin lypsettyjä. Jo Tuomion temppeli käytti hyväkseen konsepteja, jotka oli kehitetty Kadonneen aarteen metsästäjiä varten silloin, kun koko tiimi oli parhaassa terässä.

Jos neljäs elokuva olisi tehty 5 tai 10 vuotta Viimeisen ristiretken jälkeen, olisi se saattanut olla entistä ideaköyhempi. Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on kypsynyt niin pitkään, että jo aika itse estää sitä olemasta pelkkää vanhan kertausta: 19 vuoden tauko siirtää elokuvankin tapahtumat Natsi-Saksan varjosta keskelle kylmää sotaa. Ei sillä, etteikö vanhaa surutta kerrattaisi. Viimeisen ristiretken rakenne, tyyli, tunnelma ja tapa pitää päähenkilöä tapahtumia tärkeämpänä ovat myös Kristallikallon valtakunnan rakennusaineita. Kristallikallo itsessään on erilaisiin tilanteisiin johtava artefakti kuin Graalin malja, mutta ei tämä ihmeitä tee, lajityyppinä kun kuitenkin on Esineen etsiminen kilpaa. Kallo ja Retki ovat tässä perheessä kaksoset; samanlaisia velikultia molemmat.

Väitän, että isänsä kanssa kaksoset muodostavat todellisen Indiana Jones -trilogian. Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen oli selvää, kuka on Indiana Jones. Viimeinen ristiretki kertoi, mistä Indiana Jones on lähtöisin. Kristallikallon valtakunta kertoo hyvinkin kattavasti, mikä Indiana Jones on kaikkien elämää suurempien seikkailujensa jälkeen. Hahmo ei ole täysin sama: hahmo on vuosia kokeneempi. Hahmo on vanha mies, joka suhtautuu moniin asioihin elämässään haikeammalla nostalgialla kuin fanit. Henkilökohtainen suosikkini Tuomion temppeli on vain yksi irrallinen seikkailu, jolla ei ole mitään muuta merkitystä, kuin että se on viihteellisen elokuvataiteen mestariteos...

Spielberg tekee kaiken paremmin kuin useimmat, muttei kykene enää sellaiseen ristiriitaisten elementtien omapäiseen, saumattomaan yhdistelyyn, jolla hän häikäisi 70- ja 80-luvuilla. Tuomion temppeli on tiettävästi ainoa koskaan tehty kauhuseikkailutoimintakomedia, jota kuvatessa tämä sanahirviö käy kehusta. Kristallikallon valtakunta, kuten Viimeinen ristiretki, on vahvoilla henkilöhahmoilla koristeltu kaavamainen seikkailu; Kadonneen aarteen metsästäjien kiltimpi, kevyempi, koomisempi ja korkealentoisempi versio. Matka alkaa hidastempoisesti, mutta loppua kohden tahti kiihtyy ja imusta tulee tosiasia. Niin sanottuja Indiana Jones -hetkiä (eli kylmien väreiden arvoista hienoutta) ei ole montaa, mutta vanhan koulukunnan toiminnassa kiihdyttää jo se, kuinka selkeys ja ihan oikeat, käsikirjoittajan keksimät ideat ovat tärkeämpiä kuin tehosteilla ja leikkauksilla pröystäily.

Täyteläistä tasalaatuisuutta Spielberg ei ole hiponut hyvään aikaan, ja on ikävä kokea, että osaa maestron virheistä voi osoittaa sormellaan. Sellaisia näyttelijöitä kuin John Hurt ja Jim Broadbent ei käytetä hyväksi mitenkään. Indyn ohella eniten tekemistä on annettu vanhalle heilalle Marionille (Karen Allen), taistelutoverille toisesta maailmansodasta (Ray Winstone) ja 50-luvun kommunismia pelkäävän Amerikan rennomman puolen ruumiillistumalle: nahkatakkiiin sonnustautuneelle, rasvaa lettiinsä kampaavalle raggarille Muttille (Shia LaBeouf). Ydinpoppoon kemiat ovat kunnossa. Kukaan avustajista ei kylläkään ole Sean Connery, jonka karisma oli viime kerralla jonkin sortin oikeutus sille, että todelliset vaarat (sydän rinnasta!) vaihdettiin komediaan. Huumorissa on se hyvä puoli, että Cate Blanchett ryssäkelmien pimeänä pomona istuu kokonaisuuteen edes jotenkin. Myötähäpeästä punaisena ennustan emännän tienaavan tästä kiitollisen pienestä, Jar Jar Binks -luokan roolista Kultaisen vadelman. Muut konnat ovat persoonallisuutta vailla, kuten Ristiretkessä.

Huonoutta ei tarvitse hävetä, jos on joka tapauksessa paras. Toimintakohtaukset ja sarjan eeppisimmät lavasteet ovat niin kekseliäitä ja Harrison Ford pitkästä aikaa niin Harrison Ford, että Kristallikallon valtakunta nousee helposti kaikkien, siis toistan, kaikkien viimeisen 19 vuoden aikana tehtyjen kilpailijoiden yläpuolelle. Kristallikallo saisi tyriä asioita kattavamminkin kuin kuvailtua, ja harvinaisen hyvät poikamaiset seikkailut, kuten Sahara ja James Bondin parhaat, jäisivät silti jälkeen.

Arvostelu ei yksityiskohdilla mässäile, kuten ei mässäile mainoskampanjakaan. Reilu osa Kristallikallon valtakunnan hienouksista on pyhitetty varsinaista katselukokemusta varten, minkä pitäisi olla sääntö eikä poikkeus. On harvinainen nautinto yllättyä muulloinkin kuin loppuratkaisun jälkimmäisen puoliskon (tms.) aikana.

Kristallikallon valtakunta on uusi täydellinen viimeinen osa, jolle ei jatkoa kaivata.