Maailmanlopun mutantit on ohitettava, jotta ihmistä pääsee pussaamaan. Innostuisin enemmän elokuvasta Love Monsters, joka tiedostaa, että se on imuttelevien läheisriippuvaisten ja heidän mutanttikoronansa vika, etten pääse näkemään isolta kankaalta Raya and the Last Dragonin viehättävän neuroottista Sisu-lohikäärmettä. Päähenkilö on olevinaan nörtti, jolle rambot ja xenat pudistelevat päätä, vaikka hän on Hollywood-alfa samalta kloonitehtaalta kuin kaikki parikymppiset miessankarit. Himokas, suoraselkäinen Spider-Man puskee läpi jättiläismäisten vihollisrapujen vainuttuaan häviävän pienen mahdollisuuden saada satiaisia, jotka mytologian huomioiden saattavat tappaa myös - ja sitten leffa väittää, että on se ihme, kun "jopa hän" pärjäilee. Ulkoilkaa, nörtit! Olisipa tällaiseen saatu Christopher Mintz-Plasse 10 vuotta sitten.

Kaavamainen eteenpäinkävelyelokuva paikkaa puutteita vilpittömyydellä, tunnelmalla ja visuaalisesti tyydyttävillä örkeillä, jotka huomioitiin Oscar-ehdokkuudella (koronavuonna, kun tehoste-elokuvia tehtiin 6). Komediaa löytyy siksi kuin tosielämästäkin: sinulle nauretaan joka tapauksessa, joten et tahdo sen kohdistuvan vilpittömyyteesi. Parikymppinen Joel on elänyt bunkkerissa teini-iästä saakka. Muilla on partnerit. Kun hän saa radiolla yhteyden tyttöön, jonka hän hyvästeli maailmanlopun kynnyksellä, hän toteaa #mietuun kuin hame-heimolainen olisi peukuttanut Facebookissa ja pyrkii vakavissaan elämänsä rakkauden luo. Nuijaan ja tosinuijaan verrattuna hän on itsetietoinen, joten alakuloakin esiintyy.

Kun Joel ulostuu bunkkerista, koira moikkaa kuin Fallout-peleissä ja ainoa ennen mutantteja tapahtunut futuristinen asia on Fallouteihin sopiva retro-robotti. Joel kynäilee hirviöopasta pitkin leffaa ja osa viisauksista tulee Woody Harrelsonin tapaiselta jäynältä vääräleualta Michael Rookerilta, joten mielessä käy myös Zombieland. Zombieland kuitenkin on selkeä komedia. Jos jättietana hyökkäisi juuri kun sankari on pyyhkimässä pyllyään nokkosiin, se olisi vitsikkäämpää ja realistisempaakin kuin leffan tarjoama törmäily ja makeilu.

Valittu tyyli pysyy hanskassa pintapuolisesti. Rehevä, omalla tavallaan harmoninen maailmanloppu tukee kertomusta rohkaistumisesta mutkattomammin kuin monien vastineiden harmaus. Aggressiivisimmat ötökät edustavat normaalia kauhukuvastoa, muiden ollessa veikeitä, rupisia versioita 80-luvun piinaavan jännittävän My Little Ponyn värikkäistä monstereista. Näennäisrealismista siirrytään sujuvasti liioiteltuun liike-energiaan. Matka on tasaisen katsottava, vaikka vasta lopussa nähdään skenaario, joka tekisi vaikutuksen pelin sivujuonena. Irrallinen se on aiempien tavoin.

Käsikirjoitus on rosoinen muutenkin, mutta ehkä toteutus on hiekkapaperia ja asenne kulmahiomakone. Enteilystä puuttuu oivaltavuus: alustaessaan tulevaa suoraan tai käänteisellä psykologialla leffa ei jätä tilaa ajatella muuta kuin että tuo oli spoileri. Päähenkilö on beta, koska niin sanotaan. Leffa tahtoo, että hän muodostaa sympaattisen siteen tapaamiinsa kärttyisiin selviytyjiin, joten leffa odottaa tovin ja käyttäytyy kuin jotakin olisi saavutettu, näyttelijöiden myydessä rutiinin vähintään puoliksi. Kun sankarille lahjoitetaan yksi (1) kranaatti, jopa Guybrush Threepwoodilla olisi mittavampia vaikeuksia järkeillä, mikä on ainoa oikea tilanne sille. Olen perso vilpittömyydelle (säännöstellylle naiiviudelle), joten aivoni pysyivät melko hyvin narikassa, kunnes piti alkaa kirjoittaa.