I'm Not There
Ensi-ilta: | 14.12.2007 |
Genre: | Draama |
Ikäraja: | 11 |
Christian Bale, Ben Whishaw, Richard Gere, edesmennyt Heath Ledger, nuori Marcus Carl Franklin ja Golden Globella suorituksestaan palkittu Cate Blanchett näyttelevät kukin omalla tavallaan onnistuneesti miehiä, joilla on yhteistä ainakin se, että he ovat Bob Dylanin persoonallisuuden sirpaleita. I'm Not There loikkii edes taas kuudessa sekavassa tarinassa, joista muutama on kuvattu mustavalkoisena, yksi muistuttaa dokumenttia ja yksi lipsahtaa fantasian puolelle. Tyylivalinta kärjistää sitä, kuinka ristiriitainen 1960-luvulta saakka vaikuttanut Dylan on persoonana ja eritoten julkisuuden henkilönä.
Jos Balen "Dylan" on vaatimattoman oloinen, protestilauluja lurittava kansanmies, joka tulee myöhemmällä iällä uskottavasti uskoon, on Blanchettin "Dylan" sarkasmintäytteinen pörröpäärokkari, yhdenlainen luonnonlapsi, jonka voisi uskoa menehtyvän julkisuuden paineisiin päihteiden avustuksella. "Dylan" etsii julkisuutta, yrittää elää sen kanssa, ihmettelee julkisuuskuvaansa, yrittää muuttaa sitä ja pakenee julkisuutta – kaikki kerrotaan eri tarinoissa. "Dylan" on hintelä runoilija ja jämäkkä herrasmies ja suurisuinen valehtelija ja vilpittömyyden perikuva... Käypää materiaalia hullujen huoneelle, kaiken kaikkiaan.
Bob Dylanin monimuotoinen musiikki luonnollisestikin soi kaiken taustalla ja on yksi alitajuntaan vaikuttavista keinoista, joilla tämän sorttinen, kumipallon lailla pomppiva tuokkonen sillisalaattia pysyy suhteellisen tasaisena ja ymmärrettävänä, mielenkiintoisena elämyksenä. Elokuvassa kiehtoo jo se, kuinka valittu toteutustapa voi toimia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Haynes onnistuu yhdistämään irralliset, epäsuhtaiset elementit joksikin, joka maalaa ainakin näennäisesti valitusta henkilöstä kattavamman, täyteläisemmän kuvan, kuin perinteiset, levyjen listasijoituksia seuraavat "elämäntarinat". Kun silmä oppii muistamaan ketkä kuusi ovat "Dylan", he todella ovat "Dylan". Tältä pohjalta teosta on helppo arvostaa, muulta pohjalta ei niinkään - tunteisiin tällainen kikkailu ei vetoa sekunnin vertaa.
Etukäteen en tiennyt Bob Dylanista kuin nimen, ammatin ja pari biisiä, enkä muuta välitä tietää vieläkään. I'm Not There puolestaan ei välitä olla itsenäinen teos. En kuvittele ymmärtäneeni kaikkea tekeleestä, joka ei ole draamaelokuva, vaan todellista, ristiriitaista henkilöä peilaamaan luotu anteeksipyytelemätön taidepläjäys. Parempia elämänkertaelokuvia on lukuisiakin, mutta kinkkiseksi menisi, jos pitäisi osoittaa korkealentoisempi henkilökultin ylläpitämiseen tarkoitettu gospel. Jotain perverssiä on siinä, että tällainen elokuva on tehty elossa olevasta henkilöstä henkilön itsensä suostumuksella.
Keskustelut (3 viestiä)
16.05.2008 klo 10.57
16.05.2008 klo 14.45
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
16.05.2008 klo 15.02
Aika myöhään tulee näitä arvioita. Tämänkin ensi-illasta on jo vaikka kuinka aikaa... Eikö järkevämpää olisi jättää arviot kirjoittamatta sellaisista elokuvista, joista kritiikkiä ei ole mahdollista kirjoittaa ensi-iltaviikolla?
Koetan pitää huolta, että kaksi arvostelua julkaistaan per viikko. Tuoreita Suomen laajuisia ensi-iltoja ei tällä ja ensi viikolla, noin esimerkiksi, ole kuin yksi. Tämän ja There Will Be Bloodin arvostelin tarkoituksella "arkistoon", molemmat kun kuitenkin ovat vuoden 2007 kehutuimpia elokuvia ja tulevat pian DVD:lle.