Maailman suurimpiin rockyhtyeisiin lukeutuva AC/DC on tehnyt pitkän ja kunnioitettavan uran, vaikka matkan varrelle on mahtunut myös soraääniä sekä kritiikkiä. Jo 1970-luvulla aloittanut yhtye kun ei ole pahemmin tyyliään päivitellyt, jonka myötä kärkkäimmät irvileuat ovat julistaneet rokkibändin luoneen uransa yhtä ja samaa ideaa toistamalla. Piti tätä sitten ongelmana tai ei, on AC/DC julkaissut jo 16. studioalbumillista tinkimätöntä ja tyylilleen uskollista rock-musiikkia, jossa ainoa muuttuja on ollut levykokonaisuuksien laatu.

Yhtyeen edellisen Rock or Bust -albumin jälkeen alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että asioiden on pakko muuttua. Laulaja Brian Johnsonin jatkuvasti vaikeutuneet kuulo-ongelmat pakottivat tämän siirtämään lauluvastuun Axl Roselle kesken Rock or Bust -kiertueen, rumpali Phil Rudd oli estynyt osallistumaan yhtyeen toimintaan oikeustoimien vuoksi ja oman lusikkansa samaiseen liemeen upotti myös basisti Cliff Williams, joka erosi yhtyeestä keskittyäkseen muihin asioihin. Lopullisen iskun moni uskoi tulleen siinä vaiheessa, kun yhtyeen perustajajäsen sekä kitaristi Malcolm Young menehtyi vuonna 2017, jonka myötä yhtye menetti mittavan osan sävellystehostaan sekä identiteetistään. Kaiken tämän jälkeen alkoi näyttämään siltä, että vuonna 2014 julkaistu Rock or Bust jäisi AC/DC:n viimeiseksi albumiksi.

Ihmeiden aika ei kuitenkaan ole ohi, sillä vastoin kaikkia odotuksia AC/DC:n järjestyksessään 17. studioalbumi Power Up ilmestyi tämän vuoden lopulla. Tämä on jo itsessään yllätys, mutta yhtyeen viime vuosiin peilaten järisyttävimmän paukun tarjoaa se, ettei lopulta oikeastaan mikään ole muuttunut. Power Up kun on kaikilta osin juuri sitä itseään, mitä AC/DC:n rokkikone on syytänyt pihalle vaihtelevalla laadulla koko uransa ajan. Yhtye kuulostaa vain ja ainoastaan itseltään, sillä menossa ovat mukana myös kaikki edellisellä albumilla mukana olleet muusikot, jonka lisäksi itse musiikissa kuullaan edesmenneen Malcolm Youngin kädenjälki. Levylle kun on kaivettu hyötykäyttöön muusikon pöytälaatikkoon jääneitä biisiaihioita sekä keskeneräisiä sävellyksiä, jotka ovat saatettu lopulliseen muotoon albumia varten. Power Up on kuin onkin perinteinen AC/DC-albumi niin hyvässä kuin pahassa.

Power Up on monilta osin positiivinen yllätys, vaikka sisällöltään se ei tarjoa mitään maata mullistavaa. Siltä ei löydy yhtäkään Thunderstruckin tai Highway to Hellin kaltaista klassikkostatuksen ansaitsevaa vetoa, mutta lähtökohdat huomioiden kiekko tuntuu yllättävän piristävältä ja viihdyttävältä kokonaisuudelta. Albumin parhaat kappaleet eivät myöskään ole huonoja siivuja lainkaan, sillä huippubiisit kuten Realize, Shot in the Dark sekä Demon Fire ovat jokainen vahvoja lisäyksiä yhtyeen muutenkin rokkaavaan perintöön. Eikä päälle 40-minuuttinen albumi aiheuta muutenkaan missään vaiheessa suurempaa turhautumista, vaan kokeneiden rockmuusikoiden edesottamuksia kuuntelee enemmän kuin mielellään.

Vaikka AC/DC on saanut vuosien aikana lokaa niskaansa itsensä toistamisesta sekä uusien ideoiden puutteesta, ei tämä tällä kertaa muodosta ongelmaa vaan päinvastoin nämä piirteet kääntyvät albumin vahvuudeksi. Maailman jatkuvasti muuttuessa on hienoa huomata, että on olemassa AC/DC:n kaltaisia peruskallioita, joihin voi luottaa kaaoksen ja mullistusten keskellä. Jos Power Up jää yhden aikamme suurimman rockyhtyeen viimeiseksi julkaisuksi, on se komea ja yhtyeen näköinen päätös AC/DC:n pitkälle uralle.