Voi juku, miten jännittävä ilta on tiedossa, sanoi Christopher Nolan, suoristi kravatin, siemaisi vesilasista ja avasi BMW:n huolto-oppaan. Yllätyskäänne: Nolanilla ei ole autoa.

Tenet on Nolanin James Bond niin selvästi, että uskon hänen vahvistavan asian. Scifi-idea ei ole yhtä hallitseva käytännön toteutusta ajatellen kuin esimerkiksi Inceptionissa, vaan ennemminkin laajennettu loppuhuipennus, joten monessa mielessä leffa on Nolanin Kuuraketti (Moonraker).

Daniel Craigin jäykkään Bondiin pettyneet itkevät ilosta, sillä uusi luoti on luultavimmin väistetty. Nolan on haaveillut aidosta Bond-leffasta, jonka suunnan hän saa itse päättää, ja suunta on entistä robottimaisempi. Hänen agentillaan ei ole nimeä, karismaa tai elämäniloa. Ukko porhaltaa maapallon ympäri "nopealiikkeisessä" tarinassa, mutta varsinkin alussa kyse tuntuu olevan samasta selittelykohtauksesta. Asekauppias. Plutoniumia. Maailmanloppu. Pari selvää sanaa on tungettu tuntiin sönkötystä, joka on editoitu etäännyttävästi.

Anonyymi puunaama ei pussaa saati pöki, mutta naisetkin selittelevät hänelle, joten roistoherra on mustasukkainen. Roisto myöntää sen heti ja uhkaa tehdä hirveitä. Noin tarina ankkuroituu todellisuuteen: roisto on yksiulotteinen kärjistys pikkumaisista psykopaattisovinisteista. Mitä muuta? Eräässä vaiheessa, kun suorittaja sanoo suorittajalle, että ikävyyksiä tapahtuu, kolmas suorittaja tarkentaa, että varmaan lapsellenikin. Ihmissuhteita! Olen nyt oikea poika, riemuitsee Nolan ilmeen värähtämättä ja heinäsirkka ottaa loparit.

Aika voi kulkea samalla sekä eteenpäin että taaksepäin, koska Nolan tahtoo toteuttaa sellaisia kohtauksia. Logiikan kyseenalaistaminen ei johtaisi mihinkään. Idea esitellään kuin kaareutuvat luodit Wantedissa (jolle annoin yhden tähden): luoti lentää seinästä pyssyyn, koska, heh, emmätiiä. Kun ajassa taaksepäin liikkuva jäbä taistelee normaalia ihmistä vastaan, tiedossa on pari mahdotonta liikettä. Eikö "mahdoton liike" ollut sekin, kun Drew Barrymorea temmottiin vaijerilla ylös Charlien enkeleissä? Niin, sellaiseen loistoon idea johtaa. Muistatko vaikkapa 12 apinaa -elokuvan tunnelmallisen, hahmon sisintä piinaavan avainkohtauksen? Sellaisiin se ei johda.

Sovitaan naapurirauhan nimissä, että palvottu ohjaaja onnistuu näyttävillä huipennuksilla ilmaisemaan, miksi hän leffan teki, mutta närkästyneenä muistutan, että jo mustavalkoiset komediat käyttivät inversiotemppua. On jekuilla höystettyä puuduttavaa toimintaa toiminnan vuoksi ilman ketään josta välittää, kun elokuvan olisi pitänyt päättyä kolme varttia sitten. Juonenkäänteistä ei edes tee mieli sanoa mitään, sillä se mikä ei ole ennalta-arvattavaa, on silti aikamatkakliseiden mukailua: ehkä jopa avoimesti. Se ei ole synti. Leffa ei tarvitse enempää ideoita, vaan sielun ja pulssin. Nolan yleensä ostaa vakiintunutta karismaa puutteitaan paikatakseen, mutta tähtitehdas hän ei ole.

Äänistä en usein valita, vaikka käyn enimmillään 100 kertaa vuodessa elokuvissa. Se johtunee osittain puolen vuoden tauosta, mutta Tenetin jumalaton mölinä tuntui tuhoavan - ei abstraktisti sielua, vaan fyysisesti - sydänlihakseni. Kun hahmot veneilivät raukeasti selitellen, joku (Finnkino?) järkeili, että tahdon kokea korvani olevan perämoottorissa kiinni. Tilanne tasaantui. Tein töitä kuin polttoitsemurhaan valmistautuva munkki keskittyäkseni itseäni suurempaan totuuteen ja loputon kuiva selittelyputki salli maistella tarinaa ja tunnelmia, mutta äänet on mainittava. "Teatterialan messiasleffa" jätti suurkuluttajan ajattelemaan, että olisinpa voinut vuokrata tämän VR-laseilleni YouTubesta.

Olen usein kritisoinut Nolanin kylmyyttä, mutta myös painottanut, että huonoa elokuvaa hän ei ole ohjannut. Nyt ohjasi. Vastaavasti olen kritisoinut Craigin Bondeja monista valinnoista, mutta nautin jokaisesta, kunnes Spectre veti pohjat. Tenet on konseptiltaan Nolanin Kuuraketti ja laadullisesti Nolanin Spectre.