Jos tahdot tehdä Tom Hanksin todella vihaiseksi, katso Greyhound torilla kymmenen tuntemattoman kanssa pystyasentoon nostetusta iPhonesta ilman naamiota. Hanks oli ensimmäinen koronaviruksen saanut megajulkkis ja sitten virus vei hänen leveää kuvasuhdetta käyttävän sotaelokuvansa siihen suoratoistopalveluun, joka ei ole monilla telkkarissakaan kiinni. Applelle jo se on voitto, kun muistat, että Apple TV+ on olemassa.

Ennenkin filmattuun romaaniin perustuva elokuva kertoo pitkän uran tehneestä kapteenista, joka ei ole ennen toista maailmansotaa joutunut tositoimiin. Se pikaisesti vilautettu klisee, että kuusikymppisellä on olevinaan oikeaakin elämää, itseasiassa tukee olennaista: emäntä ei suostu vanhan pojan näennäisen itsevarmaan kosintaan vielä ja myös sodassa pikku vaarilla on opittavaa aikuisuudesta. Hän toki tietää, mitä naiselle / sukellusveneelle pitää tehdä, eikä se ole kapinan merkki, kun hänen käyttämiensä suojavälineiden määrää ihmetellään, mutta Hanks näyttelee itsetunto-ongelmat taitavan hienovaraisesti ja ne ovat taisteluelokuvan tunteellinen ydin.

Saksalaiset sukellusveneet ovat upottaneet läjäpäin rahtilaivoja, joten USS Greyhound ja muut sotajollat saattavat sellaisia Atlantin toiselle puolelle. Torpedoiden ja syvyyspommien kamppailu on darwinistinen. Hanksin englanninvinttikoira suojelee lammaslaumaa susilta, saksalaisten ulvoessa radiossa: sen romaaninkin nimi on The Good Shepherd. Meri myrskyää, tutka piippaa ja on nippelitietoa ja lähikuvia huolestuneista kasvoista. Taisteluja elävöitetään yläviistosta, mutta draamaa ajatellen pysymme Hanksin seurassa epävarmuuden ilmapiirissä. Pommit saattavat loppua ja ehkä savu horisontissa on lopun merkki.

Myrkyllinen äijäily on sitä mitä Michael Bay tekisi. Kunnon äijäilyssä noudatetaan protokollaa niin uskollisesti kuin on loogista ja saavutuksissa on strategian makua sen sijaan, että tämä olisi sattumalta se päivä, jona duudsoni ei halkaise torsoaan huudettuaan woo-hoo. Se oli hyväntahtoista ja Bayn tyyliin sopivaa, kun musta kokki pääsi räiskimään tykillä Pearl Harborissa. Se on liikuttavampaa, kun Hanks näyttelee saman teeman silmien liikkeillä. Kapteeni mutkattomasti välittää ihmiselämästä tehdessään työtään.

Mitä yhteistä on floppaamaan luoduilla purkkaviritelmillä ja tällä trillerillä, joka lunastaa lupaukset ja olisi täten saattanut pysyä teattereissa yli kuukauden? 90 minuutin kesto. Greyhoundissa ei ole löysää, eikä siinä ole aukkoja. Aivan liian usein löysä leikataan vasta kun editoija on hirttäytymässä filminauhaan kahden tunnin visiota ihmeteltyään.

Pidän ratkaisevasti enemmän mm. Mel Gibsonin Hacksaw Ridgestä, koska tarina on erikoisempi ja filosofisempi ja huippukohdat ovat melodramaattisempia, mutta jos pohdin, katsonko Hacksaw Ridgen tänään, mieleen tulee hitusen laahaava alku ja muuta, joten - jaksanko? 90 minuuttia on usein ihanteellinen kesto. On vain skenaario ja näkökulma. Alaisten ilmeillä on paljonkin väliä, mutta käytännössä Hanksin empatia tekee muista ihmisiä. Varsinkaan tv:n kultakaudella tällainen ei kaipaa hahmokaartia. Tämän katsoisi uudestaankin - huvikseen!

Järkevän ajankäytön vuoksi en ehtinyt harrastaa iänikuisia parannusehdotuksiani tai muita aivopieruja, mitä nyt kuvittelin hetken, että David Lynch kiroilee vieressäni. Oikein, Lynch: kun sukellusvene ja laiva tulittavat toisiaan vierekkäin ja toisesta laivasta yritetään saada selvyys tilanteesta, kohtauksen ei pitäisi tapahtua iPadissa. Katson siitä Apple-jutut (ja vain ne) pitääkseni kontaktia kulttuuri-ilmapiiriin.