Konsensus tuntuu olevan se, että Harrison Ford pitää kehnosti animoidun koiruuden katsottavana, mutta olen päinvastaista mieltä. Ford toki tuo tarinaan lämpöä ja uskottavuutta erakkona, joka ainoana ihmisenä ei vaadi koiralta mitään, mutta 10 minuuttia omaa aikaa Ford pyytää, mikä on paljon esimerkiksi Disneyn piirrettyjen standardeilla. Ohjaaja Dean DeBlois on väsännyt sellaisenkin: Lilo & Stitchin. Hän kykenee helppotajuiseen kerrontaan harkitusti inhimillistetyillä animaatiokoirilla ja partasetä on arvokas sivuhahmo, mutta matka ehtii tuoksahtaa Viirun ja Pesosen uusimmalta dementoituneelta peukalonpyörittelyltä, kun Ford tarraa rattiin hetkeksi.

Väitän myös, että animointi on erinomaista. Ongelmakohdat johtuvat taas valaistuksesta. Jo ensimmäinen otos koirasta, jonka orjanimeä en käytä, muistuttaa hänen olevan päälleliimattu efekti, mutta jokainen valaistustilanne on erilainen ja vaikuttavia hetkiä on enemmän kuin häiritseviä. Tuskin tahdomme koiran olevan niin realistinen, että törmäys pölliin pakottaa tarkistamaan, montako koiraa kuvauksissa telottiin. Inhimillisten ilmeiden ja muiden tempausten osalta visio on se, että niillä luodaan yllättävää syvyyttä ja huumoria sen sijaan, että sankari olisi sarkasmipiski The Maskista. Valaistuksen ei pitäisi häiritä, jos uskot James Bondin olevan mestarihiihtäjä, kun setämies pyllistelee sinisen kankaan edessä. Allergisuus animaatiokasvoille on ikävä vaiva vähän niin kuin rasismi, eli pitää vain kokeilla, josko siedätyshoito pelastaisi sielun.

Aion katsoa oikeilla koirilla tehdyn Kaunottaren ja Kulkurin, joten tämä on ristiriitaista, mutta: sehän tukee sanomaa "erämaan kutsusta" eli koiran tarpeista, ettei oikeaa koiraa hyppyytetä katsojien iloksi. Päähenkilö on tohtoriperheen isokokoinen lemmikki 1800-luvun loppupuolella. Hän on fiksu, kiltti ja toisten olentojen hätää todistaessaan empaattinen, mutta tohtoriperheessä kaikki voivat paksusti, joten hänellä on tilaa olla hieman mulkku. Se ei johda lähtöpasseihin, vaan hänet kidnapataan, sillä Yukonissa leviää kultakuume ja vetokoirille on tilausta.

Ford on kertoja ja tasaisesti esillä, joten ei se tyhjästä tule, että hänkin on tärkeä. Fordin vuoksi tämä katsotaan, joten en ulise, mutta dynaamisempi elokuva on, kun hymypoika Omar Syn näyttelemä postimies vain yrittää varastaa show'n koiralta. Koiralla on vaikeuksia toimia ryhmässä ja tehdä raskasta ruunan työtä, mutta postiura on ensikosketus luontaiseen laumaelämään ja koira sympaattisesti kehittyy persoonallisuutena. Yksinkertaistettuna visuaalinen kerronta lumoaa tiiviydellä ja helppotajuisuudella, joten Fordin ei tarvitsisi selittää, miksi hän on erakoitunut, kunhan ymmärrämme erakon kantavan taakkaa siinä missä koirakin ymmärtää. Dan Stevens tekee ainoan kehnon suorituksen laimeana psykopaattina, mutta eipä häntä juuri kauempaa katsella kuin satunnaista karhua. Se on oikea valinta.

Erämaan kutsu ja Eläintohtori Dolittle ovat koronavuonna 10 suosituimman leffan listalla ja silti noloja floppeja. Kumpikin perustuu kirjallisuuden klassikkoon. Mitä opimme? On viisikymppiseltä loogisempaa lyödä pää seinään, kuin ottaa pierua naamaan jättipyllystä, ja on eläkevaarilta loogisempaa ajaa lentokoneella vuoreen, kuin kuvitella, että lastenlasten iloksi kannattaa tehdä vanhan hyvän ajan seikkailuleffa? Jaettuani jo kuukauden yhtä ja kahta tähteä, tämä kuvallisesti tuore klassikkokierrätys palveli. Tarinaa on analysoitu akateemisestikin ja on tämänkin version aikana syvällisesti funtsittava "no nii", kun yleiset luonnonlait käyvät järkeen.