Haluatko huutaa ruudulle, kun amerikkalaisten Euroviisuissa esiintyy Lordi-klooni, mutta vasta (ja välittömästi) hirviöiden jälkeen lavalle astelee Suomen edustaja? Tunarit! On elämys paheksua pisteenlaskun virheitä, kun aitokin pisteenlasku on tylsin asia maailmassa heti Linnan juhlien kättelyn jälkeen, vaikken eläessäni ole jättänyt sitä väliin. Jenkit eivät tajua! Heitä alkaa käydä sääliksi, kun muistat tämän olevan ensimmäinen vuosi, kun muut tajusivat jättää viisut väliin. USA! 50 000 points per day.

Islantilainen pikkupoika on menettänyt äitinsä. Kun hän näkee Abban esittävän Waterloon 70-luvun viisuissa, hän innostuu tanssimaan tytön kanssa. He melkein ehtivät ilmoittaa tähtäävänsä kisoihin ennen kuin lupaavat nostalgianväreet ovat hieman jo lässähtäneet.

Aihevalinta saa toivomaan brittiläistä tai vastaavaa draamakomediaa, joka käsittelisi tuota takaumaa kunnioittavalla näennäisrealismilla ja valitsisi aikuiseksi pojaksi kenet tahansa paitsi Will Ferrellin. Hän ei näytä päivääkään yli 65-vuotiaalta, mutta sankari voisi olla vähän freesimpi. Ferrellin tyyli on sosiopaattimainen maireus ja tekemällä tekeminen, mikä näkyy heti pienissä asioissa. Amerikkalaisten kohtelias kaksinaamaisuus selittänee sen, miksi Ferrell voi tehdä uraa vitsillä, jossa hahmot ovat suorapuheisia. "Isä ei ole tyytyväinen elämänvalintoihini. Isä ei ollut humalassa, kun hän niin sanoi. Hän siis tarkoitti sitä." Eksentristä?

Ferrellin ja Rachel McAdamsin hahmojen duo Fire Saga on Islannin huonoin bändi, koska se on komediaa, mutta oikea laulaja dubbaa McAdamsin, koska eivät he huonoja olekaan. Fire Sagaa ei haluta lähettää häviämään, mutta kisojen isännöinti maksaa, joten ei Islanti tahdo voittaakaan. Ristiriita selitetään, mutta jos ilmeisistä ideoista olisi valittu vain toinen, olisi helpompi tietää, mille piti nauraa ja minkä vuoksi jännittää. Sankarit todennäköisesti eivät ole sukua, hokee Ferrell. Leffa rakentuu esityksen valmistelun ja vanhanpiian ja -pojan pariutumisyrityksen ympärille kykenemättä minkään valtakunnan romanttiseen komediaan, tai sen puoleen todellisiin sukurutsavitseihin.

Koin kylmät väreet, kun aidot viisuikonit vierailivat juhlissa, jossa kaikki lauloivat sikermää, mutta leffa olisi heittämällä parempi, jos vierailijoita olisi 100 ja jokainen vuorollaan esittäisi kertosäkeen "I'm not your toy, you stupid boy" ja potkaisisi Ferrelliä perseeseen. Realistisempi ehdotukseni on se, että leffa voisi itseironisesti kertoa amerikkalaisten osallistumisesta viisuihin sillä periaatteella, että he vertautuvat Rocky IV:n dopingia käyttäviin psykopaattivenäläisiin.

On muutama hauska laulu. 90 minuutin tarinan saa venyttää kahteen tuntiin, jos tavoitteet ovat musikaalimaisia, mutta esitysten pituudesta leffa tinkii antaakseen aikaa kankealle ja kliseiselle juonenkuljetukselle. Usein jää hämäräksi, haluaako leffa parodioida viisuja, vai vilauttaa normaalia viisueksotiikkaa jenkeille. Ylilyönneistä yksi on hauska rakentuessaan viisujen varaan ja muu on hatusta temmottua soopaa. Se voi olla hervotonta, jos koko perheen aihetta käsitellään kyynisesti ja synkästi, mutta satunnainen raaka väkivalta tuntuu perusteettomalta.

"Vihakatsominen" on käsite, jolla on monia sävyjä, ja periaatteessahan voit "vihakatsoa" viisutkin joka vuosi, jos tykkäät marmattaa biisien samankaltaisuudesta. Nautin aidosti nipottamisesta, kunnes kesto alkoi tuntua ja erinäiset lupaukset hajosivat käsiin Ferrellin käsikirjoituksen kykenemättä sisäiseen logiikkaan. Miten vaikeaa voi olla päättää, ovatko laulukisat Euroopan suurin ilo, vai noloa soopaa? Ne ovat sankarin ainoa intohimo - vaikka hän esimerkiksi tylyttää oman maan karsintoja mälsiksi.