The Last Days of American Crime
Ensi-ilta: | 05.06.2020 |
Genre: | Sci-fi, Toiminta, Trilleri |
Ikäraja: | 16 |
Scifisignaali poistaa pian rikollisuuden Yhdysvalloista. Olisi hauskaa, jos sikäläiset poliitikot mylvisivät sen olevan ainoa ratkaisu, mutta sitten kun signaali käynnistetään, he itse ryhtyisivät kukkakauppiaiksi kadotettuaan ymmärryksen elämästään.
Ensiminuuteilla - kun internet ei ollut kertonut, että tätä on tarkoitus vihata - vertasin leffan omaa huumorintajua Scarfaceen ja RoboCopiin, koska ensin esitellään rikollisten julmuus ja sitten anarkiaan vajonnut katukulttuuri. Ei vertailu suotuisaa uutuudelle ollut, mutta toisinaan potentiaali nostaa päätään, kun etovat psykopaatit yrittävät suorittaa suuren ryöstön viimeisellä mahdollisella hetkellä.
Roastaan pääosaporukan. Hakkeroivaa femme fatalea näyttelevä Anna Brewster olisi sievä modernina suomalaisena kansanedustajana. On virhe esitellä hänet Jessica Rabbit -rutiinilla: punamekkoinen daami muka pysäyttää tunnelman, vaikka ikävöin lihaisampaa Urpilaista verkkosukissa. Mafiaprinssinä uliseva Michael Pitt on klassinen töröhuulinilkki, joka on peruskoulussa tyttöjen suosikki, parikymppisenä narkkari ja siitä eteenpäin sympaattinen vain, jos häntä vetää paistinpannulla naamaan (kts. Owen Wilson). Jäykkää urarikollista tulkitseva Édgar Ramírez on - käytän nyt puoli tuntia lauseen muotoiluun - kuin yksi niistä tavallisista, valkoihoisista kantasuomalaisista, jotka saivat potkut 60-luvun Apinoiden planeetalta, koska naama ei liiku riittävästi.
Puliukko Sharlto Copley vilahtelee taustalla kyttänä, joka lienee tärkeä myöhemmin? En ole varma, onko hän: ryöstö ja muut loppuvaiheen tapahtumat edustavat symbolista kerrontaa, jos niin sovitaan. Kullakin naamalla on pari pätevää kohtausta, mutta puhuisimme eri leffasta, jos Ramírez kykenisi vetämään moraalittoman roolin Gerard Butlerin vivahteikkaan tunteelliseen tyyliin ja muu rakentuisi ympärille.
Scifi ja anarkiset kadut jäävät taustalle. Ryöstön valmistelu etenee uneliaasti, kun muidenkin psykojen kanssa kiehnätään. Keikka ei varsinaisesti tunnu kiinnostavan ketään: kukaan ei tarvitse miljardia dollaria. Mielessä on kostamista, näyttämisen halua ja omaisten suojelemista, ja on teoriassa kolmiodraama, mutta hyvin harvalla asialla on oikeasti väliä, mikä tuo meidät siihen symboliseen kerrontaan.
Leffaa inhotaan mm. koska se on sekundaa fantasiana, jossa "suuret persoonallisuudet elävät täysillä", mutta eikö sellaista soopaa pitäisi lähinnä kritisoida? Scarface ja Breaking Bad epäonnistuvat ydintavoitteessaan siitä päätellen, että erinäiset pässit adoptoivat karismaattiset roistot esikuvikseen. Tosielämän Yhdysvallat on paska maa, jossa ei eletä ihmisiksi. Poliisiväkivalta perustellaan kansalaisten väkivallalla ja toisin päin. Enpä tiedä, kärjistääkö leffa tilannetta, mutta lohduton pohjaväre on. Scifisignaali on aivopesua, eli lisää väkivaltaa. Muutamat hetket varsinkin loppupuolella kommentoivat eskaloitumista, turtumista ja sen sellaista siten, että kokonaisuus on mahdollista tulkita fiksuksi. En sano, että onnistuin siinä, mutta sanoman askarteluun paskarteluun on tarpeeksi pahvia määrällisesti, jos sattumalta viihdyt ja motivoidut.
Alusta loppuun ajattelin, etten välitä päähenkilöistä tai kenestäkään alustavastikaan, mutta "kohta" homman pointti takuulla selviää. Naurettava kahden ja puolen tunnin kesto ei rasittanut erityisesti lopussa, koska mietin otsa kurtussa, joko se pointti selvisi. Viihdettä? Ehkä kriitikolle. Tarkoituksellinen vastenmielisyys on mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi Extractionin ja uusimman Rambon tapa flirttailla moraalin kanssa epämääräisesti ja olettaa, että nyt katsoja tahtoo valkonaaman tappavan 50 ulkomaalaista.
Keskustelut (1 viestiä)
16.06.2020 klo 02.19