Tuore Bodom-kiekko ei lähde niittämään isomman veden taakse, samaa järveä kierretään vaikka alkuajoista tähän päivään matka ei ole viivasuora. Edellisen albumin kanssa Blooddrunk lyö kättä ja heittää veljelliset virnistykset. Bodomien tekninen nakitus ja soittopelien hiplailu on ehkä parhaassa kuosissa...ikinä. Toisaalta leiskuva tykitys ja jatkuva salamanakitus vievät iskukykyä viisujen suunnalta. Moneen suuntaan rönsyilevät viisut eivät missään nimessä jämähdä paikoilleen ja vaivuta tylsyyteen mutta iskukyky kärsii jatkuvista sivujuonteista. Bodomin on vaikea tarjota kertalaakista aivolohkoon iskevää täsmämoukaria, ilmassa on sooloja ja virtuoosihikeä sumuksi asti.

Kiekko ei missään nimessä ole pettymys. Bodominsa hallitsevalle albumilta löytyy muistumia suuntaan jos toiseen. Allekirjoittanut kaipaisi enemmän vapaata ilmaa. Kiekko on täynnä tavaraa, varsinkin leimahtavia skeba-ja synasooloja. Ongelma on jakomielinen, sillä itse pidän suuresti laukkaavista juoksutuksista ja tuplanakituksista. A.Laihon kitarointi on suorastaan ylimaallista, miehen riffi putoaa terävästi ja rautalanka venyy moneen suuntaan. Skebatyöskentely on virtuoosin sormimerkki, kuulokkeet korville ja ihastelemaan elävää skebakuritusta. Albumin avausraita Hellhounds On My Trail on verevä viikatteen heilahdus, tuttua mutta pirun hyvää. Lobodomy on iskevän tarkka ja loppujen lopuksi tarttuva rässiryöpytys. Loppuja viisuja on vaikea laittaa järjestykseen. Albumi viihdyttää ja kiihdyttää mutta kuinka monta todellista uutta ja kestävää keikkajyrää levyltä löytyy?

Allekirjoittanut nauttii hitaammista hetkistä, aina ei tarvitse riekkua sata lasissa. Onko Bodom alkanut kuulostaa Northerilta vai päinvastoin? Kuitenkin, Wirmanille sormea ylös rennon tutuista ja oikealla tavalla itseään toistavista syntikkatempuista, loistavaa ripitystä. Albumin vahva lataus kestää alusta loppuun mutta viisut eivät aina erotu edukseen. Mukaan on tungettu myös kovin Jenkkiläisen kuuloista hottia agressiorautalankaskebaa. Bodomien kohdalla toistuu aina sama puute, Laiho voisi antaa laulutehtävät muiden hoidettaviksi. Vokaalit sujuvat jälleen kovin yksioikoisella raakkumisella, sävyistä ei voi puhua. Tukevampi mörrimöykky-vokaali toisi Bodomien soundiin aivan uutta potkua. Blooddrunk on pirun viihdyttävä tekele mutta viisuihin toivoisi pidempää koukkua ja siimaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy mutta miten olisi muutama yksinkertainen tukanheilutusrässi tappokertsillä.