Stanley Kubrickin Hohto on sitä, mitä oletan Jack Nicholsonin tekevän tälläkin hetkellä, jos koronavirus on pakottanut hänet karanteeniin. Mestariteos nojaa niin vahvasti tunnelmaan ja tunteeseen, etten pidä tärkeänä selittää kummituksia sen kummemmin kuin että viinapiruja ne ainakin ovat. Hatusta temmotut selitykset eivät tunnu virallisia kehnommilta: "redrum" on "murder" takaperin, mutta jos kaikki on Nicholsonin harhaa, ehkä kolmoismerkitys on se, että hänen alitajuntansa epäonnistuu sanan "delirium" muodostamisessa? Ei? Jos olisin katsonut leffan vain kerran ja vuosia sitten, luultavasti veikkaisin "hohdon" viittaavan Nicholsonin silmien kiiltoon.

Hohtaminen on telepatiaa. Kubrick ei ollut erityisen kiinnostunut Nicholsonin hahmon telepaattipojasta Dannysta, joka seikkailee tänään Ewan McGregorin näköisenä setämiehenä. Doctor Sleep kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan telepaattien ja vampyyrien tappelusta ja teemallisesti isän perinnön selättämisestä.

"Vampyyrit" syövät elinvoimaa elääkseen ikuisesti. Elinvoimaa ei symboloi veri vaan savu, mutta termospulloon sitä säilötään. Telepaatit savuavat eniten ja he ovat katoava luonnonvara, joten vampyyrit kiertelevät ja kiusallisesti vertautuvat irtolaisiin. Ajatellaan heitä allergisina vampyyreinä, joille kelpaa vain AB-. Leffa on raaka, joten verta ei ole vaihdettu savuun ikärajasyistä, mutta olisihan se 18, jos roistojen ns. lumipalloilu olisi toteutettu nesteillä.

Danny on yrittänyt hukuttaa viinaan traumansa ja kykynsä. Hänen matkansa on ymmärretty ennen puoltaväliä, kun hän vertaistuen keinoin raitistuu ja käyttää kykyään saattohoitoklinikalla, mihin otsikko viittaa. Hänen on kohdattava menneisyyden aaveet myös kirjaimellisesti. Kubrickin kuvaston apinoimisesta en muodostanut kiinteää mielipidettä. Ehkä vanhaan tulee viitata, koska siitä Dannyn on yli päästävä, mutta jo AA-kerho tuntuu tepsivän ja nostalgia estää vampyyrijuonta seisomasta omilla jaloillaan.

Nuoresta hohtavasta tytöstä tulee Dannyn telepaattinen kirjekaveri. Klisee on tämä: kun säännöt on vedetty hatusta, hahmot haukkovat henkeä, koska supervoimakas tyttö vetää säännöt vessasta. Häntä jahtaavat pahikset ovat raukkamaisia lapsenmurhaajia ja sankarit ovat kokemattomia, joten tappelu on kohtalaisen jännittävä, koska ei ole täysin ennakoitavissa, kumpi osapuoli on niskan päällä.

Teoriassa ja verrattuna laahaaviin tv-sarjoihin 2,5 tuntia on passeli kesto näille tavoitteille. Kukin vaihe ehtii hengittää. Danny käy läpi parikin elämänvaihetta, kun historia on ensin elävöitetty. Sivuhahmojen ei tarvitse olla aukottomia, kunhan tyypit ovat riittävän sielukkaita tukeakseen kuvaa Dannysta, tytöstä ja narttupahiksesta. Nartun oma erikoisuus esim. His Dark Materialsin ihanaan Ruth Wilsoniin verrattuna on hattu. Mysteeriä ei ole. Teemat tulevat loppuun kalutuiksi, eikä irtolaisuutta edes kannata ajatella. Arvostin alati jotakin, mutta kelloakin vilkaisin.

Aistin samaa fanifiktiomaista joutavuutta, jota löytyy pettymyksestä Se: Toinen luku. Luin Wikistä, miksi Stephen King tahtoi tämän tarinan kertoa: hän inspiroitui saattohoitokissasta, joka peräti vilahtaa leffassa. King on julkaissut myös salanimellä, koska hän kirjoittaa kolme kertaa enemmän kuin on uskottavaa. Riippumatta leffan ja kirjan eroista se tuntuu Kingiltä, kun "vampyyrien" tapaisille kliseille on annettu persoonallista potkua ja kokonaisuudessa on logiikkaa, vaikka kirjoittajan intohimo saattaa olla sanojen määrä. Auto? Inspis! 500 sivua kauhua naps vain! Kissa? Inspis! 500 sivua mystisistä voimista ja useampia kohtauksia kuoriutuvasta ihosta kuin kissasta! Oikea idea? Hmm... Pim! 1 500 sivua.

"Here's Johnny! Onko vessapaperia?"