Devillac: Three hours to coma
Suomen kokoisestakin pienestä maasta löytyy aika ajoin mitä mainioimpia bändejä, joista ei ole koskaan aiemmin kuullutkaan. Devillac on nelihenkinen turkulaiskopla, joka on työstänyt debyyttialbuminsa markkinoille omakustanteena. Luulisi, että näinkin rehdin laadukkaalla meiningillä olisi irronnut ihan isojen poikien levysopimuskin.
Devillacin materiaalia voisi kuvailla raskaaksi, mutta rennoksi rokinväännöksi. Välillä edetään kuin viritetty höyryjyrä ikään, mutta aika ajoin maltetaan myös löysentää otetta ja letkeillä. Vaikka levyn ilmapiiri onkin yllättävänkin omanlaisensa, ei Queens of the Stone Agea oikein voi jättää tässä kohtaa mainitsematta vähintäänkin sivulauseessa. Tuotannollisesti lätty on sopivan räkäinen, säilyttäen näin eksotiikkansa ja kiinnostavuutensa. Rummut kuulostavat juuri niin autotallilta kuin pitää ja sikamaiset särökitarat repivät lempeästi, mutta varmasti kuuloelimiä. Vokaalit on muutamassa biisissä jätetty piirun verran liikaa taka-alalle, kuten esimerkiksi levyn päättävässä Gainerissa. Muuten kyllä arvostan tällaista "oikeanlaista" viimeistelemättömyyttä, mikä levystä huokuu. Soiton ei tarvitse missään nimessä olla täydellistä, pääasia että henki on mukana.
Three hours to coma -albumissa on todellakin sitä jotakin, joskin on vaikea sanoa, mitä se jokin on. Levyn sisältämät biisit eivät varsinaisesti jää päähän soimaan tai jätä takaraivoon järin teräviä muistijälkiä. Albumin lämpöisyys ja syvyys ovat kuitenkin päälimmäisiä mieleen jääviä asioita. Bändin meininki on kova, hyvä ja hypnoottinen, ja se välittyy myös kuulijalle. Devillac kuulostaa todella yhtyeeltä, jonka soisin näkeväni myös livenä. Soisin myös, että yhtyeen musiikillinen ura tästä urkenisi, sillä materiaali on jo nyt puhtaasti vientikelpoista. Jos pakettiin lisättäisiin vielä hyppysellisen verran omaperäisyyttä ja biiseihin enemmän tarttumapintaa, olisi paketti jokseenkin täydellinen.
Devillacin materiaalia voisi kuvailla raskaaksi, mutta rennoksi rokinväännöksi. Välillä edetään kuin viritetty höyryjyrä ikään, mutta aika ajoin maltetaan myös löysentää otetta ja letkeillä. Vaikka levyn ilmapiiri onkin yllättävänkin omanlaisensa, ei Queens of the Stone Agea oikein voi jättää tässä kohtaa mainitsematta vähintäänkin sivulauseessa. Tuotannollisesti lätty on sopivan räkäinen, säilyttäen näin eksotiikkansa ja kiinnostavuutensa. Rummut kuulostavat juuri niin autotallilta kuin pitää ja sikamaiset särökitarat repivät lempeästi, mutta varmasti kuuloelimiä. Vokaalit on muutamassa biisissä jätetty piirun verran liikaa taka-alalle, kuten esimerkiksi levyn päättävässä Gainerissa. Muuten kyllä arvostan tällaista "oikeanlaista" viimeistelemättömyyttä, mikä levystä huokuu. Soiton ei tarvitse missään nimessä olla täydellistä, pääasia että henki on mukana.
Three hours to coma -albumissa on todellakin sitä jotakin, joskin on vaikea sanoa, mitä se jokin on. Levyn sisältämät biisit eivät varsinaisesti jää päähän soimaan tai jätä takaraivoon järin teräviä muistijälkiä. Albumin lämpöisyys ja syvyys ovat kuitenkin päälimmäisiä mieleen jääviä asioita. Bändin meininki on kova, hyvä ja hypnoottinen, ja se välittyy myös kuulijalle. Devillac kuulostaa todella yhtyeeltä, jonka soisin näkeväni myös livenä. Soisin myös, että yhtyeen musiikillinen ura tästä urkenisi, sillä materiaali on jo nyt puhtaasti vientikelpoista. Jos pakettiin lisättäisiin vielä hyppysellisen verran omaperäisyyttä ja biiseihin enemmän tarttumapintaa, olisi paketti jokseenkin täydellinen.
Keskustelut (2 viestiä)
23.05.2019 klo 22.31
13.08.2019 klo 16.04