Cats
Ensi-ilta: | 03.01.2020 |
Genre: | Fantasia, Musikaali |
Ikäraja: | 7 |
Olin valehtelematta jo takki päällä näytökseen lähdössä, kun Kaija Koo lauloi radiossa "silmiä se kirvelee, kun on nähnyt liikaa", mihin reagoin vaistomaisesti ajatuksella "ole sinä akka hiljaa". Maailma vihaa Catsia. Jos lähipiiristäsi ei löydy vahvistettuja sinkkuja, voin koettaa selittää leffan sinulle.
Kukaan ei osaa sanoa, missä on moderni Mona Lisa ja uusi Leonardo da Vinci, sillä todennäköisimmin hän piirtelee Sikstuksen kappeliin teknisiltä ansioiltaan kelpaavaa pornoa satunnaisesta aiheesta kuten ninjaturtlesin kettutyttöystävästä Ninjarasta, ollen tyytyväinen ydinkohderyhmän tippeihin. Hän ei tee alkuperäismateriaalia turhaksi, vaan auttaa visioimaan, että tuhmat osat ponnahtavat tarvittaessa esiin karvojen alta tai kilpikonnan tapauksessa kloaakista kuten The Shape of Waterissa. Vastaavasti he, jotka pukeutuvat Puuhanalleksi tai Niiskuneidiksi, eivät ompele asuun sukuelimiä, koska – bingo – ne ponnahtavat alta.
Kulttuuriin tottuneellekin olisi absurdia, jos alastomien ihmiskissojen kullit heiluisivat ja perseenreiät loistaisivat ison budjetin fantasiassa: kissat kiehnäävät avoimen kiimaisina, mutta asiayhteys on tanssilattia ja kabaree, eivät aviovelvollisuudet. Mitä itua on siinä, että kun kissa riisuu turkin, alla on vaatteet ja lisää turkkia? Lue Puuhanalle-lause uudestaan. Itsetietoinen ironia on sallittua ja sitä piisaa. Netissä on kiertänyt kuva, jossa kissan kädestä uupuvat tehosteet. Uutisoidusti jotakin on korjattu, mutta vaikka tehoste yhä puuttuisi (en huomannut; täytynee katsoa blu-ray kuva kerrallaan), se olisi teemallisesti ominaisuus.
Vihaaja vitsailee Catsin kertovan kissojen itsemurhakultista, sillä kykykilpailu keskiössä tarjoaa palkinnoksi epämääräisen runollisen ylösnousun. Lavamusikaali koostuu kissaesittelyistä. Ymmärsin monet ideat vasta leffasta, koska näkökulma auttaa: päähenkilöksi nousee hylätty kissa, joka muihin tutustuessaan oppii elämää. Persevästä kuvastosta ja huumeiden vetämisestä huolimatta sanoma alleviivataan lapsille. Kun on iloisesti juhlittu, kuinka monenlaisia kissoja on, päitään nostavat ilkeily, itsekkyys ja sarkasmi, kunnes on aika naukua sydämen pohjasta: kulahtaneen katin klassinen "Memory" kytketään nuoren päähenkilön uuteen "Beautiful Ghosts" -nyyhkybiisiin loisteliain tuloksin. Hauskat kissakliseet vilisevät lauluissa, mutta suoran ilmoituksen mukaan kyse on ihmisten eroista.
Hallitakseni junttien vihaa luokittelen tämän taide-elokuvaksi. Voin vapaaehtoisesti olla "pimeimmät aivopierut" siunaava pieruaivo, sillä mm. Cats, Speed Racer, Swiss Army Man ja toinen musikaali Repo! The Genetic Opera ovat selvästi äärimmäistä jotakin ja saa kai uutta ihmetellä, jos masu kestää. Jokaikisen hetken ollessa huomionarvoinen tavalla tai usealla, se tuomio ei päde, että laulamista on puoli tuntia liikaa tarinalle. Toivoin kertosäkeiden toistuvan vielä ja vielä. Laulujen määrä ei ole täysin satunnainen, vaan esimerkiksi junakattibiisi elävöittää myöhään alkavan skaban perustason.
Kuulemani nipotus normaalista (laadukkaasta) editoinnista johtunee siitä, että moni tahtoo editoida hieman perverssistä yhtälöstä itsensäkin. Tarpeettomat ja päälleliimatuilta myös näyttävät pikkutehosteet kuten hiiret ovat merkityksetön heikkous rikkaan unenomaisessa tyylissä. Puhelaulua eli runoilua soittimen osuessa satunnaisesti seinään on enemmän kuin dialogia, mikä ei yleensäkään avaudu heille, jotka odottavat musikaalien olevan perusleffoja parilla päähän jäävällä rallatuksella, joita Catsissa toki on. Niin väitän, että ohjaaja Tom Hooper otti valmiiksi klassisen Les Misérablesin aidosti omakseen ja nyt hän tempun toisti. Tällä tasolla käy aina niin, että herään alussa kysymään, pidänkö tästä vai päätinkö pitää tästä, mutta kun omantunnon saa puhtaaksi, suloinen psykoosi syvenee loppuun saakka. Elän näiden vuoksi.
Tiedätkö The Grinchin loppuratkaisun, jossa Grinchin pieni surkea sydän kasvaa kolme kokoa? Kun vertauksesta tekee härskimmän, se pätee tässä.
Video alkaa kohdasta 2:05, kunhan upotuskoodi toimii.
Keskustelut (9 viestiä)
05.01.2020 klo 15.09 5
05.01.2020 klo 17.21 5
Jep.
Rekisteröitynyt 08.01.2017
05.01.2020 klo 18.02
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
05.01.2020 klo 18.26 2
Missä määrin elokuvan yleisesti saama vastaanotto on vaikuttanut tähän arvosanaan?
Arvosanaan? Ei mitenkään.
Arvostelun yritin kirjoittaa siten, että se kommentoi sekä kuukauden jatkunutta keskustelua että juuri tällaisia jatkokysymyksiä.
Kontekstia: kirjoitin Anna and the Apocalypsen neljän tähden arvostelussa "ääniraita soisi kuulokkeissani kolmatta kertaa kirjoitushetkellä, jos tämä olisi täydellinen musikaali". Kuuntelin Cats-leffan ääniraidan vähintään kolmesti leffan näkemisen ja arvostelun julkaisun välissä.
07.01.2020 klo 05.35
https://www.youtube.com/watch?v=XsNAu72v2Yc
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
07.01.2020 klo 13.32 2
Onks tää oikeesti näin absurdi? :P
https://www.youtube.com/watch?v=XsNAu72v2Yc
Ei.
Hysteeriset sarkasmisedät: "jellicle-sanaa ei ikinä selitetä...!!!"
Ensimmäinen laulu: jellicle-sanan selitys. Oletko tällainen kissa? (Lista kissojen oikeista ja mytologisista ominaisuuksista.) Sitten olet jellicle-kissa.
https://www.youtube.com/watch?v=tZJNAB4yzlI
Hysteeriset sarkasmisedät: "sieluton sekoilurahastus mölömöm...!!!"
Elokuva: https://www.youtube.com/watch?v=jk4WeSU0Gmw
08.01.2020 klo 00.43 8
08.01.2020 klo 10.05 2
No eihän tämä nyt viiden tähden elokuva ole. Tietty tälläiset satunnaiset 5/5 läppäarvostelut erottuvat massasta edukseen sekä auttavat luomaan Peltosen mytologiaa eräänlaisena oman tiensä kulkijana ja salaperäisenä hahmona. Toisaalta tämä tietynlainen egosentrisyys- ilman mitään pyrkimystäkään objektiivisuuteen mikä näistä arvioista läpi paistaa, on syy miksi näitä edelleen jaksaa lukea.
Tiivistit viimeistä lausetta lukuun ottamatta täydellisesti sen, mitä olen vuosia ajatellut ja mitä en ole osannut sanoiksi pukea.
Rekisteröitynyt 05.11.2019
13.01.2020 klo 23.00 1
No eihän tämä nyt viiden tähden elokuva ole. Tietty tälläiset satunnaiset 5/5 läppäarvostelut erottuvat massasta edukseen sekä auttavat luomaan Peltosen mytologiaa eräänlaisena oman tiensä kulkijana ja salaperäisenä hahmona. Toisaalta tämä tietynlainen egosentrisyys- ilman mitään pyrkimystäkään objektiivisuuteen mikä näistä arvioista läpi paistaa, on syy miksi näitä edelleen jaksaa lukea.
Ihan hyvä yritys sarjassa "katkerat kommentit miksi Peltonen on perseestä", mutta jatkoa varten kannattaa hakea inspiraatiota vanhojen arvosteluiden kommenttilaareista. Ja niitä itse arvosteluitakin voisi tietty lukea jotta kritiikki tuntuisi pohjautuvan yhtään mihinkään.