Perverssi kauhupätkä Midsommar toimii satiirina ruotsalaisuudesta, jos pidämme ruotsalaisuutena sitä, kun Pelle & Palle leikkivät pershippaa juhannussalon ympärillä ja ovat kaikesta jättekivasta samaa mieltä. Länsinaapurin tylytystä hauskempaa muukalaisvihaa olisi lähinnä kai se, jos Hollywood järkyttyisi nunnuka-kohusta ja palkkaisi Peteliuksen ja Kallialan Suomen vastaiseen propagandaan.

Kuvaavampaa on tiivistää, että leffa on uusi versio The Wicker Manista (alkuperäisestä, joskin mukana saattaa olla viittaus Nicolas Cage -versioon), jossa jäykkis tutustuu pakanoiden kesäisiin hedelmällisyysriitteihin. Korkeatasoisesta toteutuksesta ja villeistä ylilyönneistä huolimatta leffa tuoksuu Wicker Manilta niin vahvasti, että suolessa kiersi lopulta pieni "meh"-tuomion kaiku.

Varhainen kuolemantapaus auttaa määrittelemään amerikkalaiset nuorukaiset, mutta innostavin huomio on se, ettei ohjaaja Ari Asterin tarvitsisi tehdä mitään kärkevää. "Jätkät" ovat lähdössä Ruotsiin. Hillityistä hepuista yksi höpäjää panemisesta, joten idea "jätkien reissusta" on esitelty. Tuppisuu Christian ei osaa puhua tunteistaan tai mistään muustakaan. Kun hänen hysteriaan taipuvainen mutta itsekriittinen tyttöystävänsä Dani kuulee lomasta, Christian tulee pyytäneeksi Danin mukaan, koska se on helpointa. Tämän Christian sitten esittää jätkille itsestäänselvyytenä. Kaikki pyrkivät "juu, no, ei tässä mitään" -henkeen.

Se alustaa sitä, etteivät pässit ymmärrä vihjeitä ruotsalaisten pahuudesta, mutta esitetystä nihkeydestä ja passiivisaggressiivisuudesta tekisi draamankin. Tulee perustelluksi, miksi Dani ja Christian ovat yhdessä ja miksi heidän ei ehkä pitäisi olla. Moni kauhukäänne on helppotajuinen osa heidän tarinaansa, joka silti osittain hautautuu reilun 140 minuutin kestoon, kun ruotsalaiset ajan kanssa koikkaloikkivat heinikossa jenkkien möllöttäessä. Köyhän miehen Chris Pratt Jack Reynor on nappivalinta näennäisen asialliseksi poikaystäväksi ja Florence Pugh herättää komeasti henkiin sen ristiriidan, kun ylitunteellinen ihminen yrittää pitää naaman peruslukemilla. Olisin tyytynyt vähempään outoiluun, jos suhteesta saataisiin enemmän irti.

Pari jenkkiä puhuu yhä kulttuurieroista, kun leffa on harkitun huonolla maulla näyttänyt enemmän kuin kauhu keskimäärin näyttää. (Teos ei sovi heikkohermoisille, jos ei helposti pitkästyvillekään.) Ruotsalaisten hippien leiri keskellä kirkasta ja kuumaa kesää olisi vitsailematta henkilökohtainen helvettini kivanakin versiona, mutta ei ole syytä epäillä, että leffa kertoo simppelisti (Danin) sekoamisesta, kun seinilläkin on epäilyttäviä kuvia kuin asteekkien temppelissä. Mainittakoon, että syrjäisten kansojen demonisoimisessa on tietyt ikävät arominsa, vaikka kyse olisi ruotsalaisista. Vammaisiakin onnistutaan potkaisemaan lähinnä kai kliseisyyden ilosta.

Kun olin vahvimmin potentiaalin lumoissa, pidin leffaa erinomaisen The Lighthousen morsiamena. Kumpikin on lupaavasti aloittaneen ohjaajan toinen. Vastakohtia teokset eivät totisesti ole, vaikka Lighthouse tukee kärkevällä mustavalkoisuudella ja ahtaalla kuvasuhteella tarinaa ahdistavasta eristyksestä, Midsommarin käyttäessä leveää kuvasuhdetta ja pehmeää ja lämmintä valoa kertoakseen ahdistavasta yhteisöllisyydestä. Päihteiden väärinkäytöstä johtuvat kirjaimelliset painajaiset ovat osa kumpaakin. Iso ero tunnetasolla oli se, että Lighthousen aikana olin houreiden lumoissa, Midsommarin näkyjen rinnastuttua ylenkatsomaani huumehuumoriin. Midsommarin perususkottavat hahmot ehtivät lipua etäälle, Lighthousen pimeiden piruparkojen tullessa oudonkin tutuiksi, joten toisessa tapauksessa harhat tuntuivat mausteelta ja toisessa pihviltä.

Jos haukun Midsommaria uudeksi versioksi, se on kiehtova sellainen, toisin kuin on esimerkiksi vastaavia tunnelmia tavoitteleva Suspiria-kierrätys. The Lighthouse ja Us ovat tuoreista tällaisista tuoreempia.