On viimeinen päivä lukion tapaisessa laitoksessa. Molly ja Amy viimeistelevät perintöään hikipinkoina. Heidän hallituskaudellaan luokassa ei kerskailtu siitä, minne kukakin jatkaa, mutta näin meidän kesken heillä on hyvin pullat uunissa, kuten vanhemmat lupasivat kannustaessaan lukemaan. Laihempi pitää tytöistä, joten molemmat ovat edistyksellisiä esikuvia! Arvaa nimien perusteella, kumpi on Laurel ja kumpi Hardy.

Itsetuntoa ei pitäisi rakentaa muiden alemmuuden varaan. Valmistujaisten aatto on hyväksyttävä juhlapäivä, mutta kun paljastuu, että monella aiemminkin juhlineella on edessä loistava tulevaisuus, Molly ottaa sen henkilökohtaisesti. Hän tahtoo näyttää, että nörtitkin osaavat pitää hauskaa. Tässä vaiheessa innostuin hieman liikaa, sillä tämä kiitelty "naisten Superbad" osaa olla hauska, sympaattinen ja napakasti kirjoitettu ilman ylilyöntejä ja ruumiini oli valmis sekä hyvälle maulle että harkitusti eskaloituvalle saastalle. Kun pehmovanhemmille valehdellaan, että tytöt ovat menossa homostelemaan, eivätkä bilettämään, maailma vaikuttaa kivalta paikalta. Kun oman hormonini (1 kpl) kapina oli se, että hissan numero laski ysistä seiskaan, kun mähän en viittaa, uskottavuus voi kohahduttaa enemmän kuin tieteisfantasia. Mutta:

Oletko kuullut, että koiran paskan mässyttäminen trendaa? Kun pääset yli ajatuksen etovuudesta, elämys vaikuttaa hermoihin karkeasti sanoen kuin chili ja paska alkaa maistua yhtä hyvältä kuin omien pierujen haistelu tuntuu. Ei ole pakko kokeilla; toivottavasti ei haittaa, että jatkossa joka ikisessä elokuvassa mässytetään koiran paskaa. Tämä oli vertaus suhtautumisestani huumehuumoriin. En tee huumepoliittista lausuntoa, kun en mitään tiedä, mutta samasta syystä en samaistu. Aluksi leffa vaikuttaa vitsailevan itsetietoisesti, ettei huumeiden tielle tarvitse lähteä, joten otin lupauksen perumisen loukkauksena.

Tytöt eivät tiedä, missä parhaat bileet järjestetään, joten kommelluksia sattuu matkalla. Dialogissa on hupaisia oivalluksia ja siitä ideasta pidetään kohtalaisen hyvin kiinni, ettei tytöillä ole todellista tarvetta riehua kellarista karanneen papin tyttären tyyliin. Sivuhahmoista löytyy kiljuvaa bimboa, Harry Potterin näköistä teatterihomoa ja se identtinen intiaanikopioni, joka leikkasi kullinsa irti Netflix-leffassa. Amy on samaistuttavasti ihastunut aasialaiseen pöllörottacockerspanieliin. Kun tytöt kävelevät ympyrää, sivunaamat kiertävät toiseen suuntaan: törmäilyssä on sekä outoa että tarkoituksellista teleporttailun makua. Sisäinen logiikka joustaa siinä määrin, että tarkennan tällä viikolla hokemaani toivetta: rakastan tietoisia tyylirikkoja, jotka huipentavat tarinan tai kytkeytyvät intiimisti perusideaan, mutta useimmat tyylirikot ovat huonolta maulta ja hutiloinnilta maistuvia tyylirikkoja.

Leffalla oli vielä hyvin aikaa korjata kurssi, kun koin sen olevan jos ei kehnoimmillaan niin irrallisimmillaan. Sketseistä edetään draamamaisempaan suuntaan varsinkin Superbadiin verrattuna. Tyttöjen keskinäisessä suhteessa on luonnollisesti selvitettävää ja kun he näkevät elämää vähän laajemmasta vinkkelistä, leffalla on kärsivällisyyttä viritellä perusaistikasta tunnelmointia. Varautuneen Amyn näyttelijä Kaitlyn Dever on hyvin sympaattinen, höynähtäneemmän Mollyn näyttelijän Beanie Feldsteinin ollessa jo geenitieteen mukaan Superbad-tason tähti, sillä hän on Jonah Hillin sisko: hänet saisi pultata minne vaan. Etsin ensisijaisesti tunnetta ja leffa onnistuu palaamaan vilpittömyyden puolelle, vaikka lopussakin luonnostelluimmat ideat tuntuvat siltä, kuin minuutti olisi silpaistu välistä taas. Tästäkin tulee kulttiklassikko joillekuille ja puutteensa on niissä kaikissa, paitsi palvomissani.