Lähitulevaisuudessa koetaan epämääräinen katastrofi. Palaamme 80-luvulle, jossa näennäisesti satunnaisten tyyppien aivot valuvat nenästä yhtäaikaisesti. Johtolangat viittaavat yhteen murhaajaan, jonka aseella on itämisaika. Jokainen tumma emäntä sinisessä hupparissa on kärrättävä kuulusteluihin. Boyd Holbrookin näyttelemä kyttä törmää Cleopatra Colemanin tulkitsemaan naiseen, joka vahvistuu syylliseksi. Motiivia kyttä ei opi, vaan sen, että murhaaja järjenvastaisesti tuntee hänet. Tästä alkaa vuosikymmenien pakkomielle.

Netflixin sci-fijännäri kaatuu loppumetreillä paksuihin kliseisiin, aukkoihin hahmonkehityksessä ja moraalittomaan filosofiaan, mutta hömppä on erinomaisesti rytmitettyä enimmän aikaa. Moraalista on toivotonta puhua ilman juonipaljastuksia, mutta yleisesti ottaen voit ajatella tunnettuja, sci-fin mahdollistamia ajatusleikkejä. Minä ja Halinallet vastaisimme kysymyksiin samalla lailla: suosin sanomaa, joka on terve ilman valikointia ja ajatusakrobatiaa. Aloita katselu ja toivo sähkökatkoa ja sitä, että loppuelämäsi on liian rikas, jotta ehtisit jatkaa.

Kun alkusekoilun pohtiminen on kesken, huomio on jo sankarin henkilökohtaisissa kriiseissä. Kun siirtymä 90-luvulle tapahtuu, ensimmäinen otos julistaa, että nyt katsojapolo olet koukussa ja tahdot tietää niin päähenkilöstä kuin mysteeristäkin. Uutislähetys kertoo kummastakin? Se on jo selittelyä? Äärimmäisen itsevarman ja neuroottisen miellyttämishaluisen kerronnan välinen viiva on veteen piirretty. Kun tunsin rakkautta, koska elokuva ei hukkaa aikaani, säikähdin jo, että elokuva jatkaa kähmimistä ja pusuttelua, vaikka tahdon vakiintua sen kanssa kiikkutuolissa. Tuo lause oli arvostelu arvostelijasta. Vaikka olen hän, pidin rytmistä enimmän aikaa.

Pirstaleisia tv-sarjoja seurattuani sanon, että yhtäaikaa etenevät asiat ovat taidetta. Pääjuoni avautuu alati, muttei listaten: se menee hengähdystaukona, kun sankari yrittää järjestää aikaa mysteerin tutkimiseen samalla kun alkuperäisten murhien laajempi merkitys avautuu. Kun vuosien painolla on väliä, elokuva soveliaasti hidastuu ja muuttuu tyylillisesti hömelömmäksi. En koskaan kokenut seuraavani rikasta tutkielmaa esim. pakkomielteestä tai rotujännitteistä, vaan koin teoksen tunnistavan vaivatta, mikä on kliseiden viihteellinen ja tunteellinen ydin.

Tästä voisi tehdä tv-sarjan; se on huomioitava, kun loppuselitykset jäävät painottomiksi. Alussa koin epäkohdaksi tiedemiehen, joka ilmestyy sönköttämään siitä, mikä "saattaa" selittää murhaajan yliluonnollisen tehokkuuden. Tyhjästä tuleva selitys on ennenaikainen. Tv-sarja antaisi kaikkien hengittää ja jokainen tv:tä sietävä sietäisi tiedemiestä, kunnes hän tapaa kytän jonkin jakson lopussa. Jokaisella taidemuodolla on kikkansa. Jo identiteettini kannalta tahtoisin intoilla, että tämä tässä on sitä osaamista, jota haen.

Show on Holbrookin siinä määrin, että koin tarinan pettävän hänetkin. Kyttä on kunnon mies, jolle antaa särmää näätämäinen karisma (nosta toista kulmakarvaa ja sano hymyillen ja nyökytellen "näätä": sellaista karismaa). Viiksillä ja murheilla vanhennettuna hän on hieman kuin komisario Gordon ja voi sitä piruparkaa, jos se joutuisi jahtaamaan superkonnaa ilman Batmania. Editoinnin ohella kuvaus on sen verran sujuvaa, että jo ensimmäinen otos koukuttaa, vaikka budjetin rajat näkyvät selkeimmin siinä. On toimintaa, tunnetta ja aivopieruja.