Vox Lux
Ensi-ilta: | 08.07.2019 |
Genre: | Draama |
Ikäraja: | 15 |
Yksinkertaisesti ilmaistuna viaton Celeste-tyttö nousee pop-idoliksi reagoituaan terrori-iskuun, ja sitten kun hän on Natalie Portmanin näyttelemä kyyninen ja itsekäs diiva, häntä pyydetään reagoimaan uuteen iskuun. Kumpikin isku liittyy häneen.
Ajoittain rasittava taide-elokuva tavoittelee monitulkintaisuutta, tulkitsen. Raffey Cassidy näyttelee nuorta Celesteä ja sitten Celesten tytärtä. Diiva-Celeste on unohtanut, mitä hän nuorena oli - vaikka hän on yhä tuossa! Myös Portmanin kärkevä suoritus vääntää asian rautalangasta ja lakoninen kertoja Willem Dafoe innostuu taas vaihteeksi selittämään, miten paljon kohtausten välissä on tapahtunut, joten ei julistauduta tulkintojen mestareiksi vielä.
Viimeistään kun googletat, mitä Vox Lux tarkoittaa, pääset sen juonen jäljille, että nimi on virheellinen versio sanaparista Vox Lucis ("valon ääni") ja että "valon äänen omistaja" on vähän niin kuin "valon tuoja" alias Lucifer. Celeste tarkoittaa taivaallista. Idoli tarkoittaa epäjumalaa. Joo. Nuori Celeste on uskonnollinen, mutta vanhempi Celeste on periaatteessa itkupotkuraivariversio Saatanasta, joka lähti Taivaasta ovet paukkuen. Lankeamuksessa on lähinnä vain aukkoja. Celestellä on traumoja, mutta paheet houkuttelevat vastaavasti kaikkia muusikkoja. Jos saan päättää, mikä on pointti, niin sehän on vaihtelua, että leffa tylyttää Saatanaa vertauskuvin: ihan samanlainen mulkku hän on kuin nämä Juicet, Olavi Virrat ja Rocketmanit, kun meni ylpeyttään lankeamaan.
Kohtausten pinnallinen merkitys avautuu pienellä pohdinnalla, mutta kokonaisuus ei niinkään. Miksi simppeli hetki saa aikaa kelauksen jälkeen? Syystä. Onko se sujuvaa? Ei. Mitä terrori-iskut tekevät tarinassa julkisuuden kiroista? No, öh, nuori Celeste reagoi inhimillisesti terroriin ja seuraamuksiin. Vanhempi Celeste syyttää nykymaailmaa piittaamattomaksi, mutta on sitä itse. Tämä ei vastannut kysymykseen, mutta löyhiä kytköksiä riittää ja ehkä jokin kolahtaa. Jude Law'n näyttelemä manageri on vanhempi mies, joten hän ei jaksa reagoida edes menestykseen. Jos se on vanhusten ominaisuus, niin sehän on tarkoituksellista, että reaktioni leffaan jäi vaisuksi.
Tulkinnoilla ei mitään tee, jos et nauti. Siinä on tyyliä varsinkin alkupuolella, kun ohjaaja osaa mennä iholle, vaikka Dafoen kylmä mutta persoonallinen ääni rakentaa ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmaa. Vaikka sekä äly että tunteet ovat totta, tasosta toiseen siirtyminen luo tiettyä heräämisen vaikutelmaa: eritoten vaaratilanteissa sitä voi herätä ymmärtämään kaiken terävämmin. Muiden temppujen kuten kymmenkertaisella nopeudella kulkevan montaasin johdosta olin valmis tuomitsemaan teoksen suunnattomaksi tyyliharjoitelmaksi, kunnes Portmanin naama pakotti uskomaan, että nyt alkaa olennainen. Portmanin osuus sijoittuu lyhyelle aikavälille. Kun hän on tovin selitellyt, hän ehtii hengailla useamman hahmon kanssa ja suorituksen tasot alkavat elää.
Vaiheen voisi leikata asialliseksi lyhytelokuvaksi, jonka ainoa tarkoitus on antaa Portmanin leikkiä pop-diivaa, enkä ole vakuuttunut, että hän kokee olevansa mukana suuremmasta syystä. Simppelin nautinnon tielle tulevat aukot hahmonkehityksessä, Dafoen kuormurilla kaatama täyte ja sälä (kuten terrorismi). Dafoen viimeinen solvaus on selittää musiikkiesityksen päälle, että unohdimme filmata avainkohtauksen, mutta selittäähän sen tässäkin. Summa summarum, en tajunnut.
Keskustelut (2 viestiä)
15.07.2019 klo 10.02 1
Portman on yks omista suosikeista mut mielenkiinnosta kysyn.
Pakko sanoo yksi ylitse muiden. Kuka?
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
15.07.2019 klo 11.26 3
Olen samanikäinen kuin Portman ja Eddie Redmayne, joten joskus kuolinvuoteella jälkiviisastellen heillä on saumaa olla läheisin. Emma Stone on luotettavin ja jännittävin nuorempi tyyppi. Vanha suosikki Winona Ryder lähinnä on olemassa Stranger Thingsin uudella kaudella ja meinasin nukahtaa toisen vanhan suosikin Mel Gibsonin uusimman aikana. Jos olisi valittava konsensuksen siunaamista virallisista kuninkaallisista, niin Jack Nicholson.