Aito trilogia on animaatiopiireissä historiallinen saavutus. Nörtistä tuli viikinkipäällikkö koettelemusten ja uhrausten kautta. Lohikäärmeet kehittyivät verivihollisista lemmikeiksi. Utopia on paisunut lohareita pelasteltaessa ja kaaosta on vaikea hallita. Pääloharista tuli alfa ja arvokkain kohde vihollisille. On aika hyvästellä lohikäärmeet, mistä oli puhetta jo 2010. On tietyissä kohdin selvää, että juttua väännettiin juostessa ja kolmonen alkaa yhdentekevällä kohelluksella, mutta tulin tunteelliseksi jo siksi, että ihmiskunta harrastaa tarinankerrontaa; edes yrittää. Näitä ei tehty liikaa, eikä kiireellä. Ohjaaja ja kirjoittaja Dean DeBlois käytti tähän yli 10 vuotta. Studio vaihtoi omistajaa ja muita suunnitelmia toistuvasti, mutta tämä tehtiin.

Englanninkielinen alaotsikko The Hidden World paljastaa, mistä loharit ovat ja minne ne voivat mennä. En muista, että deus ex machina -maailmaa olisi mainittu, mutta takauma satuilee muuta. Yhden nuotin lohikäärmeentappaja härnää, joten sankarikylä lähtee lentämään satunnaiseen suuntaan myyttiin sokeasti uskoen. Ei tämä oikeiden aikuisten kamassa toimisi. Hyvällä tahdolla sitä voidaan kutsua trilogiamaisuudeksi, ettei ihmispäähenkilöiden välillä ole kummoisia konflikteja: se on tyydyttävämpää kuin standardienmukainen saavutusten kumoaminen ja saman asian tekeminen uudestaan. Viikinkipäällikön (onko pakko sanoa, että hänen nimensä on Hikotus?) ja Astridin suhde olisi kaivannut lisää aikaa ja kipinää aiemmin, mutta se on vallankumouksellista fantasiaa, etteivät he tappele avioliiton lähestyessä (?).

Tunnelatausta on riittämiin luopumisesta johtuen. Viikingit uskovat muuttavansa liskojen kanssa, mutta teema on varhain läsnä, Hampaattoman ollessa pesästälähtövaiheessa muutenkin. Se osaa jo lentää itse pyrstöproteesinsa kanssa ja kiikarissa on ystävyyden ohi menevä naaras. Tiedossa on muun muassa hervottoman typerät soidinmenot, joiden suunnittelija on joko katsonut luontodokumentin tropiikin linnuista tai käynyt tanssiravintolassa. On ihanaa nähdä jotakin romanttista eli eroottista HBO:n panojuttujen välissä, jos ihanteellista olisikin se, että puskassa kyttäävä Hikotus olisi samaa mieltä ja inspiroituisi viemään teeman ihmisten väliseen kanssakäymiseen.

Käytännön tasolla kolmonen on värikäs ja nopea toimintafantasia, joka ripottelee vilpittömän hetken sinne tänne myyden katkeransuloiset jäähyvästit. Yksityiskohtien kritisointi on toisarvoista ja periaatteessa koko konnaa koskeva konflikti on sivuseikka: se vain jouduttaa päätöksiä, jotka on tehtävä, lohareiden kaataessa taloja tilanpuutteessa. Odotin konnalta paljastusta tai jujua. Ei. Hän tappaa lohikäärmeitä, koska hän tappoi lohikäärmeen ja hänelle sanottiin, että hyvä. Kakkosen päheämpi mörökölliroisto oli alunperin tarkoitettu kolmoseen, mutta Hikotuksen äidistä ei tahdotukaan tehdä sen leffan konnaa (ehkä jotta se muistuttaisi Imperiumin vastaiskua astetta vähemmän).

Ihmiset ovat sarjan heikkous. Sepässä on Asterix-karismaa, mutta -rixejä, -lixejä ja -fixejä mahtuisi mukaan lisää. Hikotuksen tiimi on tasapainoillut siedettävyyden rajalla alusta saakka ja sietämisestä kyse vaikuttaa olevan sisäisessäkin maailmassa, sillä he pilaavat asioita typeryydellään, mutta auktoriteetit eivät jaksa ojentaa. Entiset junnut vetävät show'ta - mutta yksi vitsi on yhä se, ettei teinillä kasva parta. Hikotuksen äiti ei tee paljoa, vaan aiemmin keskeiseen isä-poikasuhteeseen palaillaan takaumissa. Mutta toistan: on pirusti lohikäärmeitä, liikkeessä. Värit vilkkuvat ja sitten mieleen jää elämään kokonaisuus.