Avengers: Endgame on hyvä elokuva, mutta keskimääräistä kehnompi aikamatkatarina asettaessaan säännöt siten, ettei menneisyyden muuttamisen moraalia päästä tutkimaan vahingossakaan. Aikamatka on sankarien kaipaama resetointinappula ja hauska lavaste: ei perusidea.

Viittasin arvostelussa tämän Netflix-elokuvan traileriin, joka lupaili jäynempää aikamatkaa. CJ ja Sebastian ovat nuoria neroja, jotka esittelevät reppujensa rattaat ja protonit, joten nyt uskomme heidän ratkaisseen ajan hiekan salat, kunhan säännöt palvelevat sadun logiikkaa. Muita satujen sääntöjä: sadut kertovat jostakin todellisesta. CJ alkaa temppuilla ajalla, kun poliisit ampuvat hänen syyttömän veljensä. Yhdysvaltoja riivaava ja vähemmistöihin kohdistuva poliisiväkivalta on painavampi juttu kuin se, että libyalaiset terroristit ampuivat "Doc" Brownin, mutta Paluu tulevaisuuteen -trilogian tavoin varsinainen tarina on sankarin asenne.

CJ ja/tai häntä näyttelevä Eden Duncan-Smith tuntui löydöltä välittömästi. Jämäkän nörtin eksoottisella kauneudella lienee tekemistä sen kanssa, että olisin heti tilannut tv-sarjan CJ:n tieteilyistä, mutta ajatukseni olivat persoonallisuudessa. CJ on uskottavasti fiksu sekä asennevikainen; tieteessään tiukka, mutta suhteissaan äkkipikainen. Lojaalius ystäviä kohtaan - ja muun muassa muikea ilme onnistumisen hetkellä - tekevät hänestä sympaattisen, vaikka hän on selvästi yksi ongelmista. On soveliaan epäselvää, kuoleeko veli ensimmäisen aikamatkan perhosvaikutuksesta johtuen, mutta veli on tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, koska hän sotkeutui CJ:n ja tylyn kollin lapselliseen nahisteluun. Sillä ei ole poliisien ylireagoinnin kanssa mitään tekemistä, miten äänekäs CJ on - sellainen vihjailu olisikin ongelmallista -, mutta CJ niittää kylvämäänsä satoa muilla tavoilla. Menneisyydessä voi viettää vain 10 minuuttia ja juoksentelu olisi helpompaa, jos hän ei kerjäisi ongelmia.

Lyhyen leffan rytmi on mainio ennen tragediaa, kun huumorikin kuplii. Iso kehu sci-fihömpälle on se, ettei sci-fiä tarvita: ehdin tuumia, että tämä olisi monia vääryysdraamoja vetoavampi niiden tielle lähtiessäänkin. Ensimmäinen särö on se, ettei veljen kuolema aktivoi Eye of the Tiger -montaasia, jossa CJ kaavailee pelastusoperaatiota. Niin minun (pari minuuttia) tuntemani CJ tekisi hautajaisten odottelun sijaan, moraalista muistuttamisen ollessa Sebastianin juttu. Luonnollisesti aikamatka pahentaa ongelmia. Ei ole ihmeellisiä yllätyskäänteitä, enkä niitä odottanut: vanhan tarinan saa kertoa tehokkaasti ja persoonallisesti, ajankohtaiseksi päivitettynä. Tehokkuus vaihtelee, mutta kuitenkin.

Viime vuosien vääryysdraamat ovat varmasti tärkeitä oikeasta kulmasta tarkasteltuna, mutta turhauduin muun muassa kun 70-luvun romaani If Beale Street Could Talk filmattiin nyt. Teemat toimivat, mutta 70-luvun yleisölle suunnatun tarinan otsikkokin kertoo tyylin lähtevän olettamasta, ettei tarinaa ole kuultu. Tämän - valveutuneen ja kihtisen Spike Leen tuottaman - aikamatkahömpän asenne on modernimpi: tragedia esitetään toteavaisesti (hahmojen toki tunteillessa) ja se huomioidaan, että kyttien jahtaamat nilkit ovat ongelma myös. Moni kolmen koon nettitrolli näkee mustan naaman ja luokittelee leffan kuin leffan propagandaksi, mutta tämä on tulkinnan varaa jättävä tarina huonosta käytöksestä ja suhtautumisesta seurauksiin.

Olennainen CJ:n matkasta tulee selväksi, mutta lopetus on itsestäänselvästi turhauttava useimmille katsojille ja vaikka teemoja enemmän märehtivänä tahtoisin puolustaa "itsetietoisia taiteellisia valintoja", emme päädy kauaksi totuudesta, jos sovimme lopetuksen olevan, no, ihan paska. Teos jää sen verran selkeästi keskeneräiseksi potentiaaliin nähden, että ensireaktioni oli "mitä muuta ehdin katsoa tähän hätään".