Poikamme Dome Karukoski on palkattu kertomaan totuus kirjailijan plantusta, joka nousi suosioon Kalevalan fanifiktiolla. Gandalfin ja Väinämöisen sielunveljeydestä ei puhuta, mutta tulee selväksi, että klassisetkin tarinat ovat vanhaa mytologiaa erilailla eletyn elämän jälkeen tulkittuina. Hahmot eivät aktiivisesti keskustele tarinankerronnan säännöistä, joten se on suhteellisen hienovarainen silaus, kun elokuva toista kautta ylistää kulttuurin kiertokulun inhimillisyyttä ja kauneutta. Seuraava repliikki menee kauas leffan teemoista, mutta minulle se on tärkeä: vaikka Tolkien olisi inspiroitunut kansalliseepoksista ja oopperoista, se ei ole lupa "inspiroitua" Tolkienista siinä määrin, että kääpiöt, homot ja natsit esitetään omina lajeinaan jokaisessa keskiaikafantasiassa, joissa ei osata kuin kävellä eteenpäin.

Leffa on porvarillisen kirjakaupan papyrukselle kaunokirjoitettu lista Tolkienin määrittelevistä elementeistä. Kun johonkin kunnolla keskityttiin, Karukoski sai jouseni ja kirveeni, mutta on kuvaavampaa puhua onnistuneista vaiheista tai jopa lyhytelokuvista, kuin mukaan tempaisseesta hetkestä. Yhden sanan arvostelu on "banaali", koska sillä on monta merkitystä ja monet pätevät. Juhlakalu on J.R.R. Tolkien. Moni ei etunimiä tiedä, joten jokainen saakoon kohtauksen ja sukunimi saakoon kaksi. Muistatko kun vedit sipsejä ja kolaa? Taustalla räiskyvän hömpän kirjoitti Tolkien, joten leffalla on kiire heittää draaman sekaan fantasiamausteita, jotka ovat selittävinään, miten pierussa Tolkien oli sormusaaveet ja balrogit keksiessään.

Saa olla eri mieltä ja ehkä Tolkienkin oli, mutta mielestäni kriisit pakottavat ajattelemaan objektiivisesti, kun taas hiljaisuus aktivoi unelmat, joita voi sitten käyttää traumojen käsittelyyn. Se, että ensimmäiseen maailmansotaan päätynyt Tolkien kuvittelee liekinheittimien olevan lohikäärmeitä, on yhtä todennäköistä kuin se, että kuvittelen lentäväni Helinä-keijun kanssa lähimpään telkänpönttöön, kun kenkäkaupan myyjä ahdistelee. Fantasioinnilla ja psykoosilla on ero, joka ei kiinnosta elokuvaa. Kun koetin kuvitella, etten tiedä Tolkienista mitään, alkupuoli tuoksahti kertomukselta sekoavasta poikaparasta. Tolkien opiskelee. Hänellä on vaikeaa. Välillä hyppäämme lähitulevaisuuteen, jossa hän näkee menninkäisiä sodassa. Mutta toki ymmärrämme, mitä elokuva ajaa takaa. Sisältö on valmiiksi hyväksyttyä, eli banaalia.

Tolkien oli ääribrittiläinen A Good Ol' Chap jo syntyessään. Jolly Good! On se hirveää, että hän pääsee Tylypahkaan ilman rahakkaita vanhempia: hänen on melkein itse löydettävä stipendin tie. Tupu, Hupu ja Lupu suostuvat litkimään teetä hänen seurassaan, joten voi juku, tämähän on the fellowship of the ring of seats around the tea table. Kokoomusnuorille nyrpistely on hankalaa, kun he kaikki joutuvat sotaan, eikä isin shekkivihko pelasta teoriassakaan. Kaveriporukan sympaattinen henki tavoitetaan (lyhytelokuvassa tai kahdessa), mutta en kehuisi erottavani ankan poikia toisistaan. Käynnissä on myös rakkaustarina, jonka inspiroimana Tolkien kirjoitti tarun haltiaprinsessan ja kuolevaisen miehen rakkaudesta - ja noiden hahmojen nimet kaiverrettiin hänen hautakiveensä! On söpöä, ettei tarina ole hämmästyttävä (paitsi nykyaikaan verrattuna): Tolkien rakastui jo teininä, joten kuolemaan saakka kestänyttä avioliittoa piti odotella vartti. Suhdekin tuntuu joltakin pisimmissä pätkissä, jo vain.

Tolkienin kieli-intoilu on hyvin esillä. Hän keksi fantasiamaailman tukemaan fiktiivisiä kieliään, eikä toisinpäin. Koin elokuvan kestoaan pidemmäksi, koska en aina aistinut synergiaa kaveruuden, sotimisen, Nuoren Wertherin kärsimysten ja akateemisen kohtalon johdatuksen välillä, mutta kieliporno – vilpittömän tuntuinen intoilu miehen määrittelevästä, itseänikin kiinnostavasta aiheesta – sinetöi sen, että elämys pysyi positiivisena. En sano, että yleensä kiittelemäni Dome mitään tiettyä tyrimällä tyrii, mutta eritoten näiden ihmissuhteiden paino vaatisi neljän tunnin minisarjan. Leffa on tylsähkö, koska se on liian lyhyt, kuten usein käy.