Nyt on nostettava hattua kotimaisille elokuvateattereille, jotka pääsääntöisesti keskittyvät keskinkertaisen materiaalin tuputtamiseen keskiluokkaiselle yleisölle. Mitäs me spartalaiset on pienelle, mutta innokkaalle yleisölle ajatuksella ja ammattitaidolla räätälöity teos, aivan kuten mikä tahansa mustavalkoinen mykkäelokuva korealaisista transuista, joita me elokuva-arvostelijat päivät pitkät katsomme. Minulla on tämän kohderyhmän kutsumanimi hukassa, mutta tahdon painottaa, ettei se ole "idiootit", tai muuta älykkyyteen viittaavaa. Omien kokemusteni mukaan vähäisillä älynlahjoilla varustetuilla ihmisillä voi olla suuri sydän ja sen mukainen elokuvamaku. Hakemani ihmistyypin tuntomerkkejä ovat ennemminkin lippalakki, amisviikset, napapaita, Seiskan kestotilaus, kiintolevy täynnä Family Guyn jaksoja, ja se, että heidän isänsä ja isoisänsä ovat sama henkilö.

Tällaiselle yleisölle esimerkiksi toimintafantasia 300 näyttäytyy teennäisenä ja vaikeaselkoisena, mikä on ikävämpää kuin moni tulee ajatelleeksi, sillä nämä ihmiset eivät kykene muodostamaan sellaisia omaa identiteettiä vahvistavia mielipiteitä, kuin "300 oli naurettavan homoeroottinen, heh heh". Heitä varten 300 on nyt kuvattu uudelleen uskollisena alkuperäisidealle ja jopa sivujuonille ja yksittäisille kohtauksille. Persialaiset yrittävät jälleen vallata Spartan tietämättä, että sikäläiset eliittisotilaat ovat kovempia kuin Talvisodan Veteraanit. Älykkäällä tavalla Mitäs me spartalaiset kunnioittaa kaikkien katsojiensa henkilökohtaisia sankariuskomuksia tekemällä tällaisista turhan ylpeistä sotureista toisiaan suutelevia hepsankeikkahomoja - mikä siis ei vie lopputulosta liian kauaksi 300:sta, vaan ainoastaan tekee helpommin ymmärrettäväksi sen, mikä oli jo läsnä.

300:sta poiketaan tarkoituksenmukaisesti muilla tavoin. Periaate on ollut sama, kuin intialaisissa musikaaleissa, jotka tarjoavat yleisölle monenlaista viihdettä yhdellä istumalla. Sisäsiittoiset lippalakkipäät ja napapaitaiset omaavat keskimääräistä intialaista vähemmän kärsivällisyyttä, minkä ohjaajat Jason Friedberg ja Aaron Seltzer (Date Movie, Epic Movie) kuitenkin tiedostavat. Paljon on saatu mahdutettua vaivatta sulavaan 60 minuuttiin (+ lopputekstit).

Ensinnäkin elokuva naurattaa hyvin paljon. Homostelun ohella siinä paskotaan ja oksennetaan ihmisten päälle, näytetään usein persettä, hakataan naisia ja varsin pitkään erästä lastakin, ja mikä parasta, pilkataan silloin tällöin muitakin vaikeatajuisia elokuvia (mm. Spider-Man 3:a) ja Seiskasta tuttuja henkilöitä, kuten Britney Spearsia ja Paris Hiltonia. Jokaisen pilkattavan ihmisen ja ilmiön nimi lausutaan selkeästi ääneen silloinkin, jos sama nimi lukee ruudulla. On muistettava, etteivät kaikki osaa lukea, saatikka yhdistää näkemäänsä johonkin aiemmin näkemäänsä.

Julkkisten ja tunnettujen ilmiöiden pilkkaaminen on kuitenkin kaksipiippuinen juttu. Kun tällaisessa filmissä nöyryytetään niitä harvoja ihmisparkoja, joilla menee oikeassakin elämässä huonommin kuin kohdeyleisöllä, yleisön nautinnon voi aistia: ulkopuolisena osallistujana on kyyneliin saakka liikuttavaa ymmärtää, kuinka elokuva kohottaa heidän itsetuntoaan. Kääntöpuoli taasen tulee ilmi, kun erinäiset tuomarit mm. Idolsista poikkeavat välillä arvioimaan spartalaisten tekemisiä; eräs kohtaus taasen on muunnelma tv-pelistä Ota tai jätä. On kiistanalaista, ovatko tällaiset kohtaukset mukana vain saadakseen yleisön tuntemaan olonsa kotoisaksi, vai yrittääkö elokuva pilailla myös näiden ilmiöiden kustannuksella. Osa kohderyhmästä voi loukkaantua verisestikin pyhillä asioilla leikkimisestä.

Arvostelu on valitettavasti päätettävä negatiiviseen sävyyn, jotta kaikki näkökulmat tulisivat ilmi. Sivistyneenä ja hyvin korkean älykkyysosamäärän omaavana ammattilaisena Minä koin Mitäs me spartalaisten tarjoaman sosiaalisen tilaisuuden vulgäärinä, mutta yleissivistävänä, kertakaikkisen tarpeellisena elämyksenä tielläni kohti valaistumista. Ymmärrän kuitenkin myös keskinkertaista elokuvissakävijää ja keskinkertaisuutta muutenkin edustavaa armasta ystävääni, jonka mukaan Mitäs me spartalaiset on ns. "V**UN SURKEAA, SÄÄLITTÄVÄÄ P**KAA", joskaan ei sentään niin "V**UN SURKEA JA SÄÄLITTÄVÄ P**KA" kuin se henkilö, joka päätti, että Mitäs me spartalaiset on viikon ainoa uutuuselokuva meillä Keski-Suomessa.