The Dirt - Törkytehdas
Ensi-ilta: | 22.03.2019 |
Genre: | Draama, Komedia |
Ikäraja: | 18 |
Tukkahevi on elämän jaloja nautintoja, mutta Mötley Crüe on jäänyt etäiseksi. Jos hyväksynkin heidän hittinsä hissimusiikiksi, persoonallista koukkua en löydä kuvataiteenkaan avulla, joten fani kuulee ja kokee eri teoksen. Kun kirjasta The Dirt - Törkytehdas kohistiin, olin vähällä lukea sen samasta syystä kuin opiskelen Vlad seivästäjää ja Ted Bundya, mutta tyydyin anekdootteihin, joista kuuluisin käsittelee Ozzy Osbournea ja muurahaisia. Hetki löytyy leffasta. Ozzyn sekoilu voisi kommentoida nuorempien sällien elämäntilannetta, mutta hänen vierailunsa on irrallinen vitsi ikään kuin aiheena olisi tietopohjani. Leffa on ollut kehitteillä koko vuosikymmenen. Nikki Sixxin mukaan kuka tahansa voi tehdä paskan rokkileffan, mutta vaikka Mötley Crüen taruun kuuluu seksiä, huumeita ja onnettomuuksia, bändin luovuuden ja jäsenten välisten suhteiden on määrä olla elokuvan keskiössä. Haaveeksi jäi. Örveltämiseen panostavan tilkkutäkin olisi voinut ommella kuka tahansa muiden tällaisten raadoista.
Bändi lyödään kokoon. Yleisö huutelee, mutta homma alkaakin sujua heti. Montaasia myöhemmin areenat ovat täynnä ja levytyssopimus on rahakas ja hittibiisit ilmeentyvät tyhjästä. Montaaseja, örvellystä, möykkää. Yhdellä tyypillä oli vaikeaa lapsena ja toisella ei, mutta seura tekee kaltaisekseen. Tai ehkä ala korruptoi, sillä nämä tukkatyypit, joiden henkilökohtainen tarina jää epämääräiseksi, puuroutuvat mielessäni samoiksi henkilöiksi, vaikka he välillä sekoilisivat ja välillä tukisivat propagandamaisen siveästi Freddie Mercurya. Alussa ilahduin siitä, että Ramsay Bolton näyttelee vanhinta jäsentä, jolla on selkärankareuma ja väitetysti näyttämisen tarve, mutta hän unohtuu taustalle mököttämään. Wikipediaopintojeni mukaan hänen ei ole tarkoitus vaikuttaa masentuneelta, vaan reuma rajoittaa sitä, mitä sielu janoaa.
En tajuu mis mä oon ja halpoja bimboja jeeeeeeeee. Arvostan monia etäännyttäviä tarinoita luontodokumentteina, mutta puolivälissä leffa oli niin nähty, että tahdoin aidon luontodokumentin, jotta remuamista ihailevat näkisivät, mitä minä näen. Kuvittele talitinttiurosten kerääntyvän samaan linnunpönttöön paskomaan ja ulisemaan titityytä. Yksi tietää, mistä löytyy käyneitä marjoja, joita vedettyään he intoilevat kovaan ääneen siitä, kuinka ohut narttujen vatsajuova voi olla ja sehän johtaa pariin pesueeseen per pulu jokaisella pesintäkaudella. Keskenään he ovat olevinaan ylimpiä ystäviä, mutta he nokkivat toistensa poskihöyheniä ja se, jolla on sekavimmat posket, saa vetää talia ja muijia viimeisenä. Sex, berries & titityy, saatana.
Mutta mitä vittuu, nyt koko pönttö putoo?! Toisella puoliskolla esiintyy ongelmia, joten herätään vaihteeksi. Huumeet ovat vähällä viedä hautaan. "Niin se on", sanoo joku näistä pässeistä kertojana, "mutta vieroitushoito on niin tylsä vaihe, ettet tosiaankaan halua nähdä sitä." Kun bändi seuraavaksi riitautuu ja laulaja kasvattaa välittömän viikonloppusängen itkeäkseen yksityiselämäänsä, jolle ei montaa sekuntia aiemmin löytynyt, banaalius toi mieleeni jonkun parodiapiirretyn, jossa parrakkaan hahmon partaan kasvoi tämä traagista elämänvaihetta symboloiva sänki. Leffa on katkonainen ja tyylitön. Jos tarinaa hulivileistä ehdottomasti tahdotaan kelata vuositolkulla, kujeileva kameralle puhuminen olisi kukaties osuvin tyylivalinta, mutta niitä hetkiä on vain pari.
Perinteinen fiktion ja faktojen lopputekstivertailu osoittaa, että moni asu ja kampaus saatiin kohdilleen, mutta heräsin vasta tuossa vaiheessa käsittelemään sitä ajatusta, että bändi tunnetaan lavashow'sta. Se kyllä sanotaan ja rumpali on leijuvassa häkissä eräässä montaasissa, mutta jos Bohemian Rhapsody pelasti itsensä eeppisellä konserttikuvauksella, tämä teos ei ole sisäistänyt potentiaalia alkuunkaan. Keskittymiskyky ei riitä minkään osa-alueen elävöittämiseen. Jackass-ohjaaja Jeff Tremaine varmasti tietää paljon aasien veljeydestä ja suurpiirteiset tavoitteet tulevat selviksi, mutta hänen koko uransa on yksi pitkä perseilymontaasi, joten en palkkaisi häntä etsimään luovuuden salattua siementä krapulapaskasta.
Keskustelut (2 viestiä)
31.03.2019 klo 01.03 4
Noh elokuva oli oikein viihdyttävä ja kertoi hyvin 80-vuodesta ja bändin elämästä. Tietysti elokuva ei ole täysin realistinen ja kertoo vain jäsenten näkökulmasta tapahtumat, jonka takia sivuosan naisiin ei kauheasti syvennytä ja naiset jääkin suurimmalta osin seksi objectiiveiksi. Pientä lisä syvennystä leffalta olis kaivannut, mut menee hyvin näinkin.
Rekisteröitynyt 14.12.2009
01.04.2019 klo 20.10 2