Hahmot toimivat vaikka 50 tuntia, jos ovat toimiakseen. Animoitu antologia Love, Death & Robots osoittaa, että vaikka moni idea innostaa 3 minuuttia (trailerin pituus), 10 minuutin kohdalla mahtavinta on idean vaihtuminen. Tarjolla on pari tarinaa ja enemmän tunnelmaa. En pyydä pidempiä versioita, vaan tarjottujen asenteiden ja tyylien kehittämistä. Kirjalliset antologiat ovat rikkaampia, mutta kun visuaaliselle antologialle sattuu joskus budjetti löytymään, sen on helpompi olla merkittävä manifesti mielikuvituksen puolesta. 80-luvun verisen tissipiirretyn Heavy Metalin arvostaminen vaatii nykyään historian painolle herkkyyttä tai fetissiä, mutta aikanaan se oli muistutus mahdollisuuksista. Nykyään on enemmän kaikkea, mutta tilaisuuksia kaipaavat eritoten ne animaatiot, jotka kokeilevat muita tyylejä kuin Pixarin lanseeraamaa leluelämää ja saavat usein kuulla olevansa "pah, kuin videopelin välinäytöksiä". Vaikka olen taidegalleriassakin käynyt ja kaikkea, pidän seuraavan Mortal Kombatin actionfiguurimaisia välinäytöksiä visuaalisesti mielenkiintoisempina kuin tusina-animaatioiden dublotyyliä.

Antologia alkaa Mortal Kombatin ja Pokémonin risteytyksellä, jossa ohjataan hirviöitä telepaattisesti. Sankaritar esitellään miehille katkerana lahjomattomana punkkarina, mutta lyhyissä tarinoissa se olisi yllätys, jos kaikki olisi sitä, miltä näyttää. Heti perään sarkastiset robottituristit tutustuvat ihmiskunnan jäänteisiin ja arkisiin asioihin haetaan koomisen objektiivista näkökulmaa. 3 minuuttia: tätä katsoisi päivän! 6 minuuttia: ehkä robotit ovat jäämässä yksiulotteisiksi tempuiksi. Kolmas pätkä on lumoavan surrealistinen takaa-ajo, jossa todellisuuden ja tehosteiden suhde hämärtyy. Ilmeisesti näyttelijät on kuorrutettu valikoiduilla tempuilla, mutta jos rotoskooppaus on tuonut piirrettyihin yllättävää uskottavuutta Lumikin päivistä lähtien, tämä episodi tuntuu sen rutiinin vastakohdalta... tai jotakin.

Liikkeitä on kaapattu sekä sarjakuvamaisuutta että fotorealismia tavoitteleviin pätkiin. Mielipiteeni vaihteli. Onko lähes uskottavassa hahmossa itua, jos huulet vaikuttavat kumiproteeseilta, kun niille jotakin viedään? Mutta olisiko aidossakaan lärvissä itua, jos hahmo tieteisammuskelee kypärä päässä ja puhdas animaatio sallisi saumattomuuden? Siihen kysymykseen vastaa osittain astronauttipätkä, jossa animaationaama on selvästi vaisumpi juttu kuin Sandra Bullockin naama on lähes täysin animoidussa Gravityssa. Animaation sallimat uniikit kasvot eivät myöskään ole itseisarvo, kun 100 000 perseestä revittyä näyttelijää toivoo saavansa vastaavan tilaisuuden kuin kliseisen söpö botox-Bullock.

Monologi maailmaa johtavasta jogurtista on vitsikäs ja suppea hajatelma tekoälystä. Toinen hauska hölynpölypätkä pohtii, miten Hitlerin kuoleminen olisi vaikuttanut historiaan. Vanhan ajan lelumainokseltakin tuoksahtava Fast & Furiousin kyborgiversio voisi olla kornin kulttisarjan alku: joku ehkä palasi lapsuuteensa, sillä tällaisia lapsuudenmuistoja tosiaan kelpaa maustaa verellä ja kiroilulla. Jos tekotaiteellisena tulkitsijana suostuisin katsomaan vain yhden pätkän, valitsisin Zima Bluen, joka muistuttaa eniten minimiin typistettyjä, noin kahden sivun sci-finovelleja kertoessaan neliöihin fiksoituneen taidemaalarin tarinan. Aivoja härnää myös outo jenkkianime, joka vaikuttaa typistävän täyspitkän leffan kymmenesosaan, mutta muuttuu mielenkiintoiseksi aivopieruksi osittain siksi.

Nimi voisi olla Tits, Robots & Generic Lizards. Robotit tulevat joskus puheeksi odottamattakin, mutta ei tämä Isaac Asimovia ole ja jos jotkut episodit vaikuttavat kertovan samasta asiasta, niin liskopaukuttelut. Tuherretussa sellaisessa on hurttia huumoria, hiotussa cel-shading-liskoilussa piisaa tyyliä (3 minuutiksi) ja kolmas hakee realismia sinänsä kunnioitettavasti, mutta myös päättää putken ja profiloituu toistoksi. Alastomuuden ja raa'an väkivallan holtitonta käyttöä en paheksu aromikkaan hälläväliä-asenteen johdosta. Sarja ei virnistä, että riisuutuminen on voimaannuttava hetki näyttelijälle ja sopimustekninen voitto pervoille, eikä käsittele heiluvaa munaa päävitsinä, eikä mässäile yksittäisillä murhilla, koska murhattavaa on niin paljon. Anarkistisen irrottelun seassa housut nyt vaan saattavat pudota kinttuun ja vaikka se olisi samalla furrypornoa, se ei ole jakson pointti. Vain tyynenä alkavan jakson aikana pohdin, onko animoitu köyrintä itsetarkoituksellista, mutta "kaikki ei ole miltä näyttää".

Ehkä noin neljännes kokoelmasta on sekundaa, jos pätkiä ajattelee itsenäisinä teoksina. 2-4 pätkää olisi voitu silpaista pois. Kokonaisuus on silti erinomaisen piristävää vaihtelua YouTubessa nähdyn Oats Studios -kokeilun tavoin. Studiopomo ei niskaan hengitä.