Koetan sanoa näin vain kun tarkoitan sitä: leffa olisi parempi saksaksi dubattuna, ilman tekstitystä. Kaavoihin kompasteleva jatko-osan alustusoperaatio ei hehku intohimoa selitellessään, mutta toiminta ja sankarin tunteet kipunoivat. Alita on kokovartalokyborgi ja lumoava ilmestys Rosa Salazarin kuorrutetun suorituksen myötä. Kuvakerronta selittää hänet, kuten hänen aistinsa. Maailma vilisee myös karumpia peltiheikkejä, jotka ovat mielestään siistejä ja siinä se: kyborgi on painoton juttu kuin avatarit Ready Player Onessa, vaikka yhdessä kohteeessa viipyilevä leffa ehtisi avata kulttuuria. Siispä jos he eivät sanoisikaan "tapan sut", vaan "iss meine scheiße", olisi helpompi fantasioida, että kyborgi on vertaus omista ongelmistasi, tai jotakin.

Alita löytyy kaatsikalta. Ehkä hän putosi taivaskaupungista, johon emme tutustu. Hänet parsii kokoon tohtori Christoph Waltz. Kun Alita astuu maailmaan "ensi kertaa", hän on Disneyn prinsessa siinä määrin, että niitä olisi kannattanut opiskella. Aladdin ihastui Jasminen ulkonäköön, mutta katsoja tiesi hänen olevan kiltti, joten toki hän säntäsi apuun, kun naiivilta Jasminelta tahdottiin leikata käsi. Alitassa pääosaparin törmäys on yhtä kätevää kohtalon johdatusta, ilman satumaista osuvuutta. Se on olennainen osa Alitan matkaa, että hän reagoi vaaraan itse, mutta tärkeä on olevinaan romanssikin, vaikka "Aladdin" vain raapii päätä vieressä. Poika ei ole edes Twilight-tasolla, mutta jos hän virkkoisi "deine mutter geht in der stadt huren" Alitan melodramaattisesti reagoidessa, osaisin unelmoida.

Mangan nimi on Battle Angel Alita. Sano se. Jos et koe nörttigasmia, vaihdetaan Star Warsin nimi muotoon Wars of the Stars. Otsikko paljastaa Alitan olevan hirveä tappokone. Muisti palaa pätkittäin. Kun slummien yläpuolella kiikkuu "Elysium", vain eilisen teeren äpäriä jännittää, mihin tarina on menossa, joten tarinan jättäminen kesken pyöräyttää silmiä. Sinänsä tämä ensimmäinen (ja viimeinen) episodi löytää tekemistä slummeista, sillä varaosabisnestä pyörittävät konnat ovat kiinnostuneita siitä, miksi Alita on niin kova. Kirjoittaja ja tuottaja James Cameron on luvannut, että Avatarin jatko-osat kertovat itsenäisiä tarinoita, mutta Alita jää kesken kuin 1. kauden keskimmäinen jakso. Se ei ole tarina, että juhlakalu saa ilman ponnisteluja käyttöön unohtamiaan voimia ja konnista paljastuu joutavaa legendaa.

Alita katsoo vasemmalle. Palkkasoturipuuhat kiinnostavat. Hän katsoo oikealle. Motorball kiinnostaa. Molemmissa harrasteissa kyborgit mätkivät toisiaan. "Tarkemmin sanoen" motorball on sitä, kun päätät luoda Final Fantasyn välivideoon ylitseampuvan urheilulajin, josta ei ota mitään tolkkua, mutta joka näyttää aika siistiltä. Peukku nousee sille, että leffa on valinnut tapahtumapaikan eteenpäinkävelyn sijasta, mutta miksei tämä ole puhdas urheiluelokuva? Alita on ase, joka etsii suuntaa: suunta on urheilu! Mutta kun ei. Hänestä tulee - tai hän muistaa olevansa - kukkoileva palkkasoturi, joka koettaa löytää aikaa myös mestaruudelle. Alita on kyborgisankarien Brock Lesnar.

"Mein kampf. Achtung!" Ahaa, tarina kertonee kehonkuvasta, ilmastonmuutoksesta ja yhteiskuntaluokista? Tarina on turha, mutta leffa ei ole tylsä. Ympäristöön istuva suurisilmäinen RealDoll on vastaava ansio kuin Hobitin HFR-versio: ensimmäisellä kerralla sitä jaksaa vain tuijottaa. Mäiskeessä on muutamia varsin persoonallisia ja näppärästi toteutettuja hetkiä, kuten luulisikin, kun Robert Rodriguez ohjaa elämänsä isoimmalla budjetilla. Rodriguez on hyvin pinnallinen ohjaaja ja se, että päähenkilöllä on tunteet, on hänelle jo saavutus, mutta leffaa pitkään kehitellyt Cameron selvästikään ei ole haamuohjannut tätä, sillä hänellä on parempi tuntuma rytmistä ja merkityksistä. Rodriguezin dramaattisimmat hetket käyvät komedian puolella.