Läski Hitler pillastuu ja mottaa pöllähtänyttä laiheliinia, joka raapii tukkaa naamaa vääntäen. Sitten pojat pistävät tanssiksi ja yleisö ulvoo naurusta? Se on kiva. Huumori, jossa huumeita vedetään, vaikkei saa, kävi vanhaksi kauan ennen kuin Jenkkilässä alkoi saamaan, mutta Ohukaisesta ja Paksukaisesta huvittuu tulevaisuuden marsilainen kyborgikin, jos inhimillisyyttä on jäljellä sama määrä kuin lapsella ja lapsenmielisellä 2019. En ollut ennen tätä nähnyt Lettua & Plösöä isolta kankaalta, mutta tiedän Chaplinin vastaavien törttöilyiden kelpaavan oikealle yleisölle nykyäänkin.

Stan & Ollie kertoo Stan Laurelin ja Oliver Hardyn viimeisestä sketsiviihdekiertueesta Iso-Britanniaan ja Irlantiin. Sketsien taso ei välttämättä avaudu, jos katsoit eilen kolme modernia stand-up-spesiaalia kännykästä hissimatkalla, mutta se ei ole kaikki kaikessa. Salit olivat tyhjiä kiertueen aluksi ja kuusikymppisen paksukaisen kulinaristiset taipumukset alkoivat kostautua. Leffan mukaan pintaan nousivat vanhat kaunat. Kun sana lähti kiertämään, lippuja myytiin ja tilpitappikarisma puri entiseen malliin. Se on siinä. Tämä on leffa, eikö? On, mutta se on epäkohta, että aidon Laurelin lyhyt kuvaus kiertueen loppuhuipennuksesta on elokuvaa elokuvamaisempi. Hänen mukaansa Irlannin satamassa saatu suosio oli niin uskomatonta, että vanhat herrat pillahtivat itkuun, eikä leffan budjetti tai draamantaju riitä kuvaamaan sitä, minkä näin sieluni silmin. Yleensä se on haukku, jos väitän filmiä "Wikipedian kuvitukseksi", mutta nyt janosin kuvitusta. Melodraama ja kermakakkukomedia ovat naiiviuden muotoja, jotka voivat tukea toisiaan intiimimmin kuin ohjaaja tiedostaa.

Maskeerauksen myötä yleensäkin herttainen John C. Reilly on todellinen paksukainen ja lahjakas imitoija Steve Coogan yltää ohukaismaisiin ilmeisiin, kun niitä sketseissä tarvitaan, ja kulissien takana on liikkumavaraa aiheen ollessa antiikkia. Hengailunhaluinen tulee palvelluksi. Herroilla on usein rooli päällä vieraassa seurassa, mutta keskinäisestä vuorovaikutuksesta jää mieleen aitous ja lämpö, vaikka kihtisyyttä korostetaan usein kerronnallisista syistä. Sinänsä sallittu dramatisointi ei ole teoksen vahvuus. Todellako näillä herrasmiehillä on tapana pimittää tietoa yhteisistä projekteista, koska totuutta ei kehtaa sanoa? Ratkaisut tyydyttävät yhtä kaikki, kun se on niin hyvin sisäistetty, millainen parin suhteen pitäisi olla.

Ohjaaja suoriutuu muun muassa parista pitkästä otoksesta, mutta tv-spesiaalin henkeä tässä hieman on, tuumin puolihuolimattomasti pilalle hemmoteltuna nirppanokkana. Jos päinvastaiselle linjalle lähdetään, niin on siinä hieman taiteellisen yleispätevää sanomaa, kun raihnaisten ukkojen pitää jatkaa tanssimista eläkeiän kynnyksellä. Laurelin & Hardyn matkaa vaivasivat ilmeisesti hautauskuluihin saakka kehnot sopimukset, jotka eivät taanneet "oikeutettuja" tai välttämättä edes oikeutettuja tilipusseja. Kiertueenkin manageri on näätä; mutta toisaalta Paksukaisen näytetään tyrivän asiansa itse. Signaalit menevät solmuun siellä täällä. Tyhjien salien ongelman ratkeaminen ohimennen julkisuuskampanjalla on realistista mutta epäelokuvamaista, kun ukot mököttävät yleisömäärästä riippumatta ja konfliktien selkenemistä yhä odotetaan.

Eräässä kohtauksessa mummo ei meinaa uskoa, että Ohukaista ja Paksukaista pääsee vielä nykyäänkin katsomaan, mutta piletti ostetaan, jos pääsee. Niinpä. Sovitaanko, että tätä ei tarvitse nähdä, jota ei kiinnosta? Siinä tapauksessa heitän hyvillä mielin puoli tähteä bonusta. Ohukaista ja Paksukaista koin saaneeni. Vaikka ja koska muutamat sketsit toistetaan, en usko elokuvan löytäneen luovuuden puuskaa, joka selittää ummikollekin, miksi iskut päähän tekevät ulvovasta läskistä komedian legendan; sitä tietoa pitää lähteä louhimaan klassikoista. Mutta kivat hahmot ovat kivoja. Juhlakalujen koomisen nyrpeitä vaimojakin on mukava katsoa.