Musta kyttä soluttautuu Ku Klux Klaniin tositarinassa. Leffa on vuoden 2018 kiinnostavimpia, mutten ennustanut Oscar-ehdokkuuksia ja Jasper Pääkkönen -efektiä, joten ensi-ilta lipsahti ohi. "Valitsinpa näppärän", kommentoi Pingviini karusellisateenvarjoa ja kuoli.

Yhden lauseen juonikuvaus ei ole huijausta konseptina. Letkeän John David Washingtonin näyttelemää "mustaa klaanilaista" Ronia tuuraa tositilanteissa valkonaama, mutta homma lähtee Ronin puhelinkeskusteluista ja olennaista soluttautumisessa on vihollisen päähän pääseminen. Se on ontuva tyylivalinta, ettei puheluita nähdä montaa. Ironisen tuttavalliset puhelut puolivälissä eivät korvaa pohjustuksen puutteita. Ron vaikuttaa kilauttavan klaanille huvikseen. Järkevä nukkemestari ulkoistaisi puhelutkin? Ron on kaukana esimiesasemasta tulokkaana ja talon ensimmäisenä mustana kyttänä, muttei kyse siitä ole, etteikö kukaan häntä kuuntelisi. Tuuraajaa näyttelevä Adam Driver on persoonallisen näköinen könsikäs ja hahmo alleviivatusti on juutalainen, joten natsi-Pääkkönen (nimenomaan hän) ei niele soluttautujaa mukisematta ja leffa alkaa tuntua JewisHhHitleriltä.

Eipä siinä, mutta Ronin matka on soveliaampi urakka vanhalle äkäpussille Spike Leelle, jolla on hyvä tuntuma siitä, kuinka täydentää se Spike Lee -jutuilla. Elämme 70-lukua, mutta sivuhahmon palopuhe mustan kauneuden arvostamisesta ja poliisiväkivallasta ei ole historiantunti, vaan saarna meille tänään. Kippuratuhero ei ole tabu tahi fetissi! Ron on moitteettoman puhtoinen ja suoraselkäinen kuin Sidney Poitier, kun Sid oli noin ainoa musta tähti, mutta Ron ei ole tylsä, vaan hänellä on niin paljon asennetta ja uudistushalua kuin Lee tuntee perustelleensa. Lee on liikkeellä esittääkseen objektiivisia totuuksia itseään typerämmille, eli noin kaikille amerikkalaisille. Tiesitkö, että afron alla voi puhua slangia, englantia tai molempia? Nyt tiedät. Lee ei siis olekaan Forrest Gump, vaikka alussa nähdään teksti "jou mään, tää perustuu oikee-c shittii".

Ennustuksen mukaan rotusotaan valmistautuva äärioikeisto odottaa ihmispökäleen nousua Valkoiseen taloon. Ronin vastaus "no ei kai" on sama, joka useimmilla terveillä oli tarjota viikkoa ennen Donald Trumpin vaalivoittoa, mutta tarinankerronnassa liika uskottavuus – liika osuvuus – etäännyttää, koska taide ei varsinaisesti ole taidetta, jos mielikuvitukselle ei jää tilaa. Se on yleispätevää: henkilökohtaisesti vaadin korkeampia kuvataajuuksia, joita monet pitävät kotivideomaisina (= liian uskottavina), mutta minäkään en arvosta fotorealistisia maalauksia. Tämä leffa viittaa pari kertaa "Make America Great Again" -sloganiin ja niin päin pois. 70-luvulla.

KKK:n terrorijuoni on pysäytettävä ja edellisen operaation yhteydessä isketylle afrojumalattarelle on joskus kerrottava totuus salakyttäilystä. Nämä eivät ole tositarinoita, vaan jännärin ja romanttisen komedian kliseisimmät mahdolliset ruodot, joihin varsinainen sisältö ripustetaan. Leffa on laadukas manifestimaisena draamana, joka kehittelee helppotajuista sanomaa luovasti ja näennäisen rennosti, mutta oikeutetun vihaisesti. Sessio kuplii ja potkii ja menee luiden ytimiin, kun rasistit katsovat kemuissaan Kansakunnan syntyä samalla kun musta pappa puhuu omilleen, millaista oli todistaa lynkkauksia sen teoksen ensi-illan tienoilla. Sekin pelastaa paljon, kun Lee sanoo lopulta reilusti, että puhe on nykypäivästä, koska se oli harvinaisen selvää; olen lyhyitä taukoja lukuunottamatta ollut jenkkiuutisiin koukussa planeetan vastenmielisimmän mätäpaiseen vaalikampanjasta alkaen, joten liikutuin tiivistyksistä. "Romanttisena jännärikomediana" leffa on kiltisti sanottuna jazzia esittäessään genrejen kliseet sujuvasti ja paikoin tyylikkäästi, jos hieman epädramaattisesti.

Pääkkönen tuntuu kolmanneksi tärkeimmältä näyttelijältä ilman suomilisää. Hän ei ole pomo, mutta hän on KKK:n paikallisosaston aggressiivisin torspo ja Ronin molempien versioiden arkkivihollinen, jonka viha on tuntuvampaa kuin Topher Gracen tulkitseman uneliaan Suurvelhon (Grand Wizard). Pääkkönen on sarjakuvamainen sykkivässä saatanallisuudessaan, mutta kärkevyyttä Lee usein hakeekin, joten luulisin tämän olevan jäykkä-Sampan Mission: Impossiblea oivempi käyntikortti. Pääkkösen edellinen natsikeikka Leijonasydän on ehyempi elokuva.