Eronneiden seksiterapeuttien 16-vuotias poika Otis neuvoo kavereita sukupuoliasioissa, vaikkei hän osaa edes masturboida. Trailerin mukaan asiakkaita riittää ruuhkaksi. Tahdoin kuulla avautumiset ja tietää, miten kaukaa haettu idea saadaan alkuun, tai ehkä oivalsin sen olevan samaistuttavaa, kun jätkä jauhaa koko ajan seksistä, vaikkei hän tiedä siitä mitään. Hölmöimmätkin teinit ovat perusperinteisesti jotakin kokemuspohjaa kerännyttä 20-40-kesäistä Grease-porukkaa. Asiayhteydessä on uskottavaa, että kirjaviisaat neuvot, joita jokainen introvertti osaisi jakaa hikisille paviaaneille, ratkaisevat ongelmia. Apinat päätyvät aina panemaan. "Auta minua, tohtori Dick, itsetuntoni on niin huono, että kun annan muiden työntää itseeni tavaraa, tahdon valot pois!" No koetapa ajatella asiaa. "Ai joo, minähän olen haluttava, jos minua halutaan!"

Otisin äiti työskentelee kotona. Tönö on sisustettu puusauvoilla ja kosteilla luolilla. Otis voi salakuunnella istuntoja ja haluamattaankin hän kuulee irtosuhteiden ääniä. Äiti tavoittelee moitteetonta älyllisyyttä, joten hän suosittelee kaikkea, mitä teinit tekevät, ja on teoriassa valmis antamaan tilaakin. Sisimmässään hän on utelias kyylä, ja tasainen älyllisyys on robottimaista, vaikka hän aidosti välittää. On myös selkeämpi (laimeahko) selitys sille, miksi Otis osaa käsitellä seksiä vain teoreettisella tasolla. Kaikki ongelmat toimivat symboleina todellisista, eri-ikäisten ihmisten patoumista, jos sarja ontuukin siinä, mitä kypsyystasoa hahmojen on tarkoitus edustaa. Asa Butterfield on soveliaan vauvarasvainen ja fiksu "pikkuvanhaksi" fiktioteiniksi, mutta ensisilmäys ei kerro aina, onko Otisin edessä ikätoveri, opettaja vai talonmies. Gillian Anderson on aarre Otisin äitinä snobimaisten, sympaattisten ja koomisten tasojen ollessa tasapainossa ja hänen näyttäessään seksikkäältä ja itsensä ikäiseltä.

Nautin varhaisista jaksoista kuuluvasti, mutta huumorin taso lässähtää. Otis neuvoo aluksi rehtorin poikaa, joka on koulukiusaaja ja turvenuija, jonka limsapullojorma ei toimi paineiden ristitulessa. Connor Swindells saa paljon irti pahan pojan hälläväliä-ilmeestä ja epämukavasta kehonkielestä. Eritoten tämä loi liikaa odotuksia. Aistin eskaloituvan farssin, jossa vastaavat hervottomat pölvästit saattavat reagoida puolivillaisiin neuvoihin väärinkin, mutta sekunda-Fonzien painuessa taka-alalle sarja on yhä selkeämmin itsestäänselvyyksille rakentuva draamakomedia.

Jaksot alkavat pulman pehmopornomaisella esittelyllä. Tempun on tarkoitus kehystää päähenkilöiden kuviot eri tavoilla ja kaipa tässä joskus onnistutaan, mutta sivujuonet ovat heikompia ja jatkuvuus on vahvempaa kuin silloin, kun tv-kanavia katsottiin. Punktyttö Maeve keksi teiniterapian rahapulasta johtuen. Hänen läheisyytensä saa Otisin sykkimään epämääräisesti, Emma Mackeyn maistuessa "nuorelta" Margot Robbielta (ikäeroa on 4 vuotta). Maeve on puoliaan pitävä älykkö, joka suhtautuu seksiin rennosti, mutta hän on rikkinäisestä perheestä ja itsetunto-ongelmat näkyvät sitoutumiskammona ja siinä, ettei hän osaa kuvitella itselleen hyvää elämää. Otisin pitkäaikaisempi kaveri Eric on homo komediassa. Hauskalle hepulle kehittyy painoa vähitellen.

Erilaisuus on okei ja kaikki menee kuten pitää – se on somaa, kunhan sarja muistuttaa, että muukin on mahdollista. Puolivälissä konfliktien ohkaisuus nousee ongelmaksi, mutta pakkaa sekoitetaan vielä ja toki lopussa vakuutellaan, että lisääkin pitää tehdä. Tekijälista hämää usein, mutta oletan sarjan luojan tietävän paremmin mitä hän on tekemässä kuin täytemateriaalin rustaajien, sillä löysin jälkimmäisten syyksi laitetuista jaksoista tyhjäkäyntiä ja tyhjästä tulevia repliikkejä. Maeven kuvioissa on sen verran sävyjä, että epäilen häntä luojan avatariksi, kun taas yleisten ja eksoottisten seksipulmien käsittely maistuu suomenkieliselle Wikipedialle.

Puolipakollisesti sarja pilkkaa romanttisten komedioiden kliseitä, joihin se sitten nojaa omien oivallusten ollessa kyseenalaisia. Vanhat hitit kävivät mielessäni niinkin tarkkaan, että esimerkiksi himokas punapäinen huilutyttö vertautui American Pien Alyson Hanniganiin. Sympaattiset näyttelijät pitävät homman voiton puolella, mutta en juuri nyt etsi pidempiaikaista suhdetta kivaan tavalliseen sarjaan; viikonloppusuhde täytti molempien päällimmäiset tarpeet – kyse ei ole sinusta, sarjaseni, kyse on minusta (kyse on aina molemmista).