Aquaman ehtii käydä kuivaksi viipyillessään jorpakossa, mutta kun vihreän kankaan edestä päästään lavasteisiin, pinnalliset ansiot viehättävät taas. Kun nimesin tämän kiehtovimmaksi superleffaksi vuonna 2014, mielessäni oli ylitseampuvia kohtauksia dramaattisesti ja uskottavasti käsittelevä Man of Steel, joka sarjan aloitti. Aquaman on visuaalisesti Star Wars: Episodi I:n päivitetty versio ja pääosassa on rantapummi, mutta sen arvasin, että vedenalainen sankari on vaihtelua. Vaihteluksi kuvailisin toki Jar Jar Binksiäkin.

Sankarin nimi on Arthur Curry. Sukunimi tulee majakanvartijaisältä, joka on maori, eli joku intialainen kai. Äiti on pieni merenneito, eli Atlantiksen prinsessa, joka vastuuta pakoillessaan päätyi majakan sohvalle. Pojan synnyttyä isä keksi puujalkavitsin: jos kloppi on aatelinen, nimi olkoon Arthur. Kuinka ollakaan, pari tyyppiä tahtoo Arthurista oikeamielisen kuninkaan ja on ennustuksiakin. Hänen on vedettävä artrain kivestä, mikä hallitsijan merkkinä kumoaa kehnon gallupsuosion ja unelman demokratiasta. Sankarin on kouluttanut merten Merlin, joten enää motivaatio puuttuu. Sankari totta mooses seuraa syvyyksiin prinsessa Meraa, jonka suomu-uikkarit mukailevat muotoja niin, että vaisto käskee kellistää hänet ilman hidastavaa romantiikkaa synnytysosastolle; hän tarvitsee vähemmän todennäköisesti epiduraalipuudutuksen kuin Helinä-keiju sillä perustelulla, että keijuilla on suuret päät.

Jason Momoa on pummina ristiriitainen. Komea ukko olisi loistava sankarin möykkäävänä junttikaverina, joka ei tajua mistään mitään, mutta jonka sydän on kultaa ja joka iskee oman silikoniblondin, kun kirjastotäti menee päähenkilölle. Hän ei tunnu ongelmalta, mutta kohtauksista uupuu kohtaloaan ja tilaa hallitseva Indiana Jones. Mera vetää, mutta taikavoimilla ja tinkeliharavahuumorilla elävöitetty lyyli on pohjimmiltaan tukipilari, jonka teoriassa voisi poistaa, vaikken sitä toivo. Kun Aquamomoa koettaa ratkaista planeetanlaajuisen konfliktin kapakkatappelulla, sivistyneemmät toppuuttelevat. Kun legendojen täyttyminen lähestyy, leffa onnistuu syyllistymään pieneen logiikkavirheeseen ja seksismiin parin minuutin sisällä, vaikka aiempi materiaali teki töitä, jottei kriitikko nyt taas jaksaisi. Vaikutelma on se, että leffa rynäisee pieraisten menetettyään itsekin uskon iänikuiseen kohtalosoopaan.

Visuaalisessa kerronnassa eksoottisuus on merkittävä ansio ja rytmillä voi saada anteeksi paljon, kuten Avatarille heittämäni viitonen osoittaa. Taas ohjaajan päässä raksuttaa. Takaumat tiivistävät historiaa tehokkaasti ja esimerkiksi Nicole Kidman ja Temuera Morrison sankarin vanhempina ovat herttaisia pikanuudelihahmoiksi. Vastustaja on velipuoli Orm, joka edustaa kulttuuria, jonka vuoksi äiti karkasi. Isäm maallinen natsipaska koettaa yhdistää seitsemän meren voimat vallatakseen planeetan, mutta konnillekin löytyy ripaus ymmärrystä, kun mm. merien saastuminen mainitaan. Jujua hahmoissa on tasan sen verran, ettei möykkä rämise onttouttaan, mutta nukkeostoksille en lähde; toppatakki ei estänyt muistelemasta Meraa, kun jollakin oli kassajonossa yhtä punainen tukka, mutta silmälasit vaihtoivat mielikuvan heti hipster-Arieliksi. Black Panther selitti aidosti kiehtovan roiston myöhään ja kävi hätäisesti läpi hirveästi tarinaa. Sellaiselle syvällisyydelle Aquaman ei rutosti häviä.

On rummuttava mustekala kuten Pienessä merenneidossa ja itsevalaisevia vihanneksia kuten Avatarissa. Hirviökauhu, gladiaattorimäiske ja Tähtien sota merenpohjassa ja pitkät otokset pinnalla tekevät hallitusta toiminnasta vaihtelevaakin. Jopa kakkosroiston ylisuuri kypärä ja Aquamanin aiemmin harrastama ilmakuplapuhe selitetään ilman selityksen makua. Teos totisesti ajaa asiansa, mutta jos tähtäämme täydellisyyteen, visuaalista tyyliä olisi voinut vielä hetken miettiä. Kun Pieni merenneito menee pinnan alle, leffa harjoittaa näennäisrealistisia sumennuksia ja aaltoilua, mutta kun hahmot puhuvat, kikkailu rajoitetaan ilmakupliin. Avatarissa viidakko näyttäytyy kasvavissa määrin uhkaavana, kunnes paikan sielu alkaa avautua päähenkilölle ja katsojat (uutisoidusti) masentuvat tahtoessaan vaihtaa planeettaa. Se ei ole kamalaa, mutta se on "aika paljon", kun Aquamanin näyttelijät roikkuvat kankaan edessä ja tukat animoidaan ja taustalla pelataan Tekkeniä ja päälle vedetään jorpakkofiltteri ja tätä katsotaan aurinkolaseilla. Rapu saisi olla tosi jamaikalainen myydäkseen utuisen valopallokaupungin rentona mestana. Aquamanin pimeännäkö mainitaan, joten leffa mahdollisesti uskoo Atlantis-fantasian avautuvan kuin Pienessä merenneidossa ja Avatarissa, mutta en täysin tuntenut tätä. Jää avoimeksi, miksi joku tavallinen pätkätöitä tekevä merenneito asuu valopallossa ja mitä hän tuumii pummista kuninkaana. Keijufantasioille persot kyynelkanavani vaativat fantasiaan itseensä sisältyvän näennäisrealistisen koukun.

Mutta simppelisti: Aquaman on ylitseampuva kuningas Arthur -mukaelma, joka sellaisena toimii, toisin kuin edellinen yritys King Arthur: Legend of the Sword, jossa metaaninkatkuinen ryniminen on sääntö eikä poikkeus.


Tinkeliharava 1990-1996. Never forget.