Juice on kuin Bohemian Rhapsody, jossa tontulla on lääketieteellinen tilanne suussa ja näennäisen sokeaa itseluottamusta, joka saa hänet tunkemaan itsensä bändiin ja nousemaan legendaksi heti. Leffa on kuin Olavi Virta, jossa sankari ei juo, mutta kokeilee ja sille tielle jää. Ensin mukaan napataan nainen ja kysypä huomenna, niin neito on muistaakseni aina sama. Ensimmäisenä hyvänä uutisena Juice vertautuu myös Punaiseen lohikäärmeeseen, jossa jurolla sarjamurhaajalla on tilanne suussa, taiteellista silmää ja emäntä kiikarissa. Se on jo persoonallista, ja kyllä sydän sykähtää, kun Juice Leskinen murhaamisen sijaan alkaakin musisoida pornoviiksen ja ylimääräistä kromosomia ylpeänä kantavan Mikko Alatalon kanssa.

Tarkemmin sanoen Juice on normaali piltti hetken, ennen kuin kalju ja hampaaton nuori opiskelija putoaa taivaalta katuvaloon kuin Mr. Bean. Kiltisti sanottuna hän vaikuttaa musiikinopettajalta jahdatessaan sakkolihaa, mutta puhtaasti visuaalisessa mielessä hän on kuin Last Action Heron kirvesmurhaaja The Ripper. En muista, useinko olen nähnyt täsmälleen saman leffan tänä vuonna, joten oli luontevaa selviytyä ivan avulla. Vuodet kuitenkin kulkevat luontevasti kohtausten välissä ja kun Juicella oli historiaa, hän alkoi tuntua muistamani, jos heikosti tuntemani turvonneen pyykkikasan prototyypiltä. Roolissa nähtävällä Riku Niemisellä on niin vähän karismaa, että mittari pyörähtää lähes täyden kierroksen väärään suuntaan ja täten sitä jo on. Tämä palvelee tarkoitusta. Wikipedia-opintojeni mukaan Juice kuului Asperger-klaaniin ja oli sielukas, nopeaälyinen ja hauska ja yhtälailla rasittava, itsekäs ja etäinen. Se kaikki avautuu elokuvasta mainiosti, joten ironiasta suli terä ja loppupuolella etsin jo impressionistisia ansioita ihan taidehomona.

Musta aurinko nousee? Juicen lyriikat antaisivat luvan kunnianhimoiselle höyrypäisyydelle, mutten sano, että se on järkevää, kun kyse on kansantaiteilijasta. Isäni intoili joskus kaljoissaan "mutta mitäköhän Juice oikeasti tarkoittaa" ja tälle tasolle on hyvä jäädä. Juicen luonnevirheet saavat suhteet tulehtumaan ja avautumisilta kuulostavat kappaleet valjastetaan kommentoimaan konflikteja ja sitä, mitä sutkautteleva jäykkis ei saa muuten sanotuksi. Kuten Bohemian Rhapsodyn tapauksessa, faktoilla on rajoitetusti väliä. Satoja kertoja kuulluille kipaleille kehittyy uusia tasoja yhtä kaikki, tai vähintään se taso, ettei omia muistoja tarvitse hetkeen märehtiä, kun taiteilijan mielentila kiehtoo.

Se on musikaalien logiikkaa, kun kappale tuntuu tulevan tarinan eikä kultalevyjen historian ehdoilla ja jos Bohemian Juice-virta olisi sellainen saavutus alusta loppuun, ei tarvitsisi miettiä, ovatko nämä oikeita elokuvia. Ohjaaja Teppo Airaksinen uskottavasti vie meidät istuskelemaan menneiden vuosikymmenten tupakanhajuisille sohville ja kameratyöskentelystä ja editoinnista löytyy ajatusta, mutta ei se ennen puoltaväliä avaudu, miksi leffa tehtiin; mikä on tarina. Parisuhteessa ei ole mitään erikoista ja kolmiodraamat pysyvät suurpiirteisinä. Bändi lyö läpi ja riitelee ja Juice menestyy tukijoukoista riippumatta. Elämä ei ole tarina, mutta kun viinan merkitys korostui ja parisuhde oli katkolla, laulut tuntuivat merkittävämmiltä ja teos vetosi tunnetasolla vastaavasti kuin nuottijuopottelu A Star is Born samassa vaiheessa (puhun nyt siitä uuden version uuden version uudesta versiosta, joka saa 12 Oscar-ehdokkuutta jostakin syystä).

Olennaista on, että Airaksinen uskoo tähän, toisin kuin Timo Hopsansaa Koivusalo, joka tiesi, että totta mooses Virrasta kannattaa leffa tehdä hänenkin osaamisellaan. En tahtonut tuijottaa kattoa joutavimpienkaan kliseiden aikana, vaan kuulla puheenvuoron loppuun ja jokin pointti sieltä sitten löytyy. Ennalta siunattu musiikki on enemmän kuin puolet näistä elokuvista, mutta eivät lavamusikaalienkaan filmatisoinnit legendaarisuutta tyhjästä nyhjäise, joten siitä voidaan neuvotella, mitä tässä oikein arvostellaan. Kotimaisten elämäkertojen asteikolla leffa on voiton puolella.