Maagiseen tönöön muuttavasta orvosta kertova Talo jossa kello tikittää on tyypillinen kopion kopion [...] kopion kopio. Velhoeno ei pennuista ymmärrä, joten syödään suklaakeksejä! Näemmekö viehättävästi lapsenmielisen mässäilyfantasian ja sen perään opettavaisen Samarin-mainoksen, josta on luonteva siirtyä jonkinmoiseen vakavampaan tuokioon? Kun emme. Kopion [...] kopiot tunnistavat lajityyppinsä kliseet, mutteivät ymmärrä niitä, joten listaus on olevinaan oikeaoppisen tunnelman tehokasta rakentamista. Kliseillä kihtiseksi kidutettu kriitikon kuvatus kiittelisi kauneimmin keskimääräistä koherentimpaa kierrätystä, mutta Talo jossa kello tikittää on kankea tavoilla, jotka estävät sitä nauttimasta itsestään. Tuote on vailla identiteettiä.

Englanninkielinen nimi The House with a Clock in Its Walls koettaa sanoa, että kello on seinien sisällä. Se on pahan velhon jekku. Kiltti sekundataikuri Jack Black majoittaa siskonpojan puolihuolimattomasti ja jatkaa kirotun kellon etsimistä kirves heiluen. On eläviä maalauksia ja huonekaluja ja ruskeita lehtiä piereskelevä eläimen muotoinen puska! Toisinaan näyttelijät tiedostavat, mitä mukaan on jälkituotannossa lisätty, mutta ei mukana esimerkiksi sitä vaihetta ole, jossa poika järkytyksen jälkeen muodostaa tunnesiteen johonkin. Voisiko hän opetella velhoksi? No okei, sanoo Jack Black, mutta toivottavasti kukaan ei avaa ainoaa ovea, jota ei saa avata.

Poika on onnettomalla ja jopa rasittavalla tavalla elokuvamainen "introvertti". Hän unohtaa sekä elää että ylianalysoida. Se on vielä söpöä, että nörtti on fiksoitunut sanakirjoihin, vaikken tarvinnut niitä itse puhuakseni kirjakieltä. Taikaopusten pänttäys on luonteva askel, mutta kirjat eivät saa poikaa ajattelemaan: hän ajautuu vaikeuksiin kuin rasavillit, jotka kömpivät kaikkialle Pandoran lippaat kaatamaan. Nuori Owen Vaccaro saattaa olla tulevaisuuden tähtinäyttelijä, mutta häntä ei osata käyttää. Kun hän kerjää sympatiaa naamaa vääntämällä heti alussa hahmon ollessa samassa tilanteessa kuin tuhannet taikaorvot, hintahtava punkkuhippikin tahtoo murahtaa, että miehisty, perkeles. Kaipaan kyyneleitä ulos tiristävää naamanvääntelyä harva se päivä, näyttelijöiden alireagoidessa huipentumiinkin, joten en ylistä Harry Potteria, joka puski sänkeä ennen tunnereaktioita. Kyse on kuitenkin elokuvista, eikä poikien auttavasta puhelimesta, joten kerronnallisen koukun on oltava selkeä, ennen kuin säteilen empatiaa.

Puolet elokuvasta on sivuseikkojen selittelyä. Väliäkö on hyvien ja pahojen velhojen historialla, kun enon ja pojun väliltä uupuu draama ja kemia? Blackin hahmo on juuri sellainen velho kuin Blackin naamasta näkee, mikä sopii ilmoitettuun lajityyppiin, eli koko perheen hassuun kauhufantasiaan. Selittelyn seassa blackmaiset vitsit onnistuvat yllättämään olemassaolollaan: huumoria, minulleko? Maisemissa pyörii muuten vaan myös kiltti noita, joksi on eksynyt Cate Blanchett. Selityksen mukaan noita on paras, mutta toisen selityksen mukaan hän ei enää olekaan. Nipotan, mutta: sivuroolinoidan epäpätevyys voisi olla sitä huumoria ja sitten kun hän jossakin onnistuu ja katsoja sanoo wou, lupa selitellä olisi ansaittu. Toisin sanoen en halua kuulla, mikseivät keksimällä keksityt säännöt ole voimassa juuri nyt, jos niillä ei juuri nyt ole väliä.

Paha velho ja sen pirttihirmu ovat kohtalaisen hyytäviä ilmestyksiä. Heidän vaatimattoman mittainen osuutensa ja pari vitsiä ovat sitä, mitä tässä haetaan: lapsia pitäisi vähän pelottaa, kaikkia vähän huvittaa. Alustettuaan velhojen historiaa, seurattuaan pojan yrityksiä ystävystyä koulussa ja viipyiltyään talossa, jonka persoonallisuudella on väitetysti väliä, vain möykkätehosteiden pysäyttämisellä on. Itseäni möykkä ei nukuta, sori siitä. Absurdin kehnon muodonmuutosvitsin aikana kriitikko voi fantasioida nauravasta salista. Näin kehno leffa sattuu jo, muttei riittävästi tuhotakseen tyystin tähtien ja Hollywood-koneiston takaaman perustason karisman.

Keksin hemmetin hyvän nimen pornoparodialle, mutta se toimii parhaiten suomeksi.