Studio Ghibli on samassa jamassa kuin johtoportaan metusalemit: "ei voi tietää, kuolinko jo, ostanko köyttä vai päivitänkö viisivuotissuunnitelman". Perinteitä jatkaa entisten työntekijöiden Studio Ponoc, eikä tyyli tai laatu notkahda ensimmäisen työn perusteella. Hayao Miyazakin klassikoista pysytään etäällä, mutta Hiromasa Yonebayashi ohjasi Ghiblille elokuvat Kätkijät ja Marnie - tyttö ikkunassa ja niillä raiteilla pysyy Mary ja noidankukka. Taustat ovat yhä täydellisen yksityiskohtaisia ja liikeanimaatio on sitä fantastisempaa mitä mutkikkaampia ovat tilanteet. Kasvot liikkuvat yhä alkeellisemmin kuin muppeteilla, mitä hoen, vaikkei se häiritse: sen huomaa vahvimmin jälkikäteen, ettei Marylla ja samantapaisilla Ghibli-hahmoilla kuten Kikillä ja Chihirolla ole disneymäistä sielua, joka saa hahmot elämään mielikuvituksessa tarinan ulkopuolella.

Ghiblimäisesti pohjana on eurooppalainen lastenkirja, Pikku noitaluuta, mutta Japaniin leffa nuppini mukaan sijoittui, kunnes sisäistin erot arkkitehtuurissa. Sukulaisten luona häsläävä 12-vuotias Mary löytää kukan, joka aktivoi luudan, joka kiidättää hänet pilvien yläpuolelle hulluun taikaopistoon, jossa Harakiri Pottelin voi kuvitella pänttäävän. Kukka antaa väliaikaisesti niin väkeviä voimia, että Marya pidetään luonnonlahjakkuutena. Mary on otettu: punaista hiuspehkoakin kehaistaan noidan kruunuksi ja kuontalon johdosta hän ehti kotipuolessa kärvistellä. Hitaanpuoleisen alun jälkeen seikkailu rullaa, kun noitarehtorin ja kemiaa taikuuteen sotkevan kyborgitohtorin kyseenalaisia harrastuksia on avattu. Toki jo jysähtävä prologi osoittaa, että toinen mystinen punapää näki tarpeelliseksi varastaa koulusta jotakin kauan sitten.

On taas lentelyä ja läjäpäin mulkosilmäisiä hattivatteja, jotka enemmittä perusteluitta, kieppuvien paukkuloitsujen kanssa nostavat tämän kuvataiteena jonkun Monetin siltojen ja lumpeiden ylle. Örkit selitetäänkin, mutta se velvoittaa tekemään epäsuotuisaa vertailua (vaikkapa) Henkien kätkemään. Kun saastainen möykky laahusti örkkikylpylään ja vaati kaikkien työpanoksen, kohtaus oli huvittava ja vangitseva jo pinnallisista syistä, joten törkymörön paljastuminen uljaaksi joen hengeksi oli fantasiaa parhaimmillaan. Voidaan satuilla, että Mary ja noidankukka kritisoi moraalitonta tiedettä ja teollisuutta, mutta oivallusta ei tueta terävällä alustuksella tai luovemmin, joten tarina jää osastensa summaksi. Vastaavasti Maryn ja muuan Peterin toveruus ei vakuuta vivahteilla ja huomioin kyllä kohderyhmän. Piirretyissä yksi tehokas minuutti voi tehdä hahmosta pussilakanasetin, tapaan hokea.

Pakollinen nipotus ei muuta olennaisinta. Maryn näkökulmassa pysyttely on helppoa ja hauskaa, eikä jokaisen pikkutytön tarvitse symboloida 80-vuotiaan japanilaisen äijän surumielisyyttä; se temppu on ehkä kulunutkin. Mary tuntee olonsa normaalilla tapaa epämukavaksi omissa nahoissaan ja ihmeiden pällistely ja niihin sopeutuminen on soveliaan takkuista ja niinpä vastuun ottaminen elämästä sankarina on pärisyttävää, kun hassua möykkää ja mulkoilua piisaa. On toimiva illuusio tunnelatauksesta, vaikkei mikään ole järjen kanssa märehdittynä järin henkilökohtaista tai dramaattista. Vastaavat käänteet on nähty rikkaampina useita kertoja.

Ghibli ylensi logoksi varhaisen saavutuksensa Totoron. Nielin kritiikittä ajatuksen Ghiblin perinnön jatkamisesta pikkutarkoin ottein, mutta kun näin Ponocin Mary-logon uudestaan jälkikäteen, päällimmäinen ajatus oli se, että taisin siunata vastaavan muodollisesti pätevän kopion, joita Disneyn laihat Star Warsit ovat. Lentävää pikkutyttöä jahtaavat maagiset ja puoliksi nestemäiset kalat, joilla on koomisesti passiivinen ilme, ovat toistona jo tasoa "posautetaan Kuolemantähti". Pastissien suosiokäyrä osoittaa ennen pitkää jyrkästi alaviistoon, joten vaikka yllytänkin sivistämään 3D-kakaroita tämmöisellä kuvataiteella, en usko suosion ampaisevan taivaisiin kuin uudistavalla sisällöllä.