Uutisvirrassa elävä joutui odottamaan Disenchantmentia ja hetken myös Rick & Mortya ja Big Mouthia. Paradise PD tuli tyhjästä. Netflix löi mainoksen silmille ensi-iltana, joten klikkasin ja näin poliisipäällikön nuoren pojan ampuvan isin kivekset irti yksitellen. On - vielä toistaiseksi, tarjonnan paisuessa - harvinainen nautinto katsoa tällaista tietämättä, jaksaako tätä ja pitääkö tästä puhua.

Poika liittyy sinivuokkoihin aikuisena vailla koulutusta. Isä on yhä karhean miehinen auktoriteetti, sillä hormonilaastari pitää rintojen kasvun kurissa (pitäisikö kokeilla?). Palloa on myös psykopaattipimulla, joka vastaa järjestyksestä liki yksinään peppuraiskaamalla rikolliset. Hän ahdistelee seksuaalisesti myös sössöttävää, aseksuaalia mieskyttää, joka on niin lihava, että hän on luodinkestävä. Edes aika ei pysäytä munasillaan heiluvaa seniiliä homokyttää. Pasifistinen huilun soittelu ei säästä skandaalilta sitä skoudea, joka ampuu vahingossa viatonta mustaa miestä: itseään. Asemalla majailee myös puhuva poliisikoira, joka vetää suoneen kaiken todistusaineiston. Koditon mies eli Hobo Cop peesaa tarvittaessa.

Provosoinnin tarve on kova, joten on tärkeä kysyä, onko sarjalla sielu. Kun pari jaksoa oli näkemättä, ajattelin perustella sielun merkityksen näin: "kun normaali mies - vaikka Juha Sipilä - on onanoinut pygmien bukkakelle, suhtautuuko hän tekoonsa häpeillen tai itseironisesti, vai heittämällä marinoimansa kalsarit vastaantulijan naamaan?" Aika tekohauskaa, eikö? Ei tarvitsisi myöntää, että keksin tuon, koska myös viimeiset jaksot ottavat puheeksi kääpiöorgiat, mutta ajattelin huumorintajustani varoittamisen olevan sielukasta.


Family Guy heittäisi ne kalsarit naamaan, tai niin oletan: en jaksa sitä psykosontaa kauaa. Paradise PD muistuttaa Family Guyta ja ylittää sen karkeuden roiskimalla verta, eritteitä ja sisäelimiä vähän väliä. Paradise PD on saastaa verrattuna lähes mihin tahansa (paitsi ehkä pornopiirrettyyn, jossa nainen tatuoi pakaroihinsa puolisonsa nimikirjaimet B & B ja kuulee anaaliseksin jälkeen kysymyksen "kuka on Bob?") Sielukkuutta on kuitenkin esimerkiksi se, kun kytän olemuksessa on inhimillistä tuskaa, kun hän tarinasta johtuen joutuu myöntämään olevansa koiraa paneva homo, mitä hän ei ole. Family Guy käsittelisi tilannetta siten, että sietämätön Peter Griffin kokee irrallisen takauman, jossa hän on häämatkalla uroskoiran kanssa.

Nuorempana mieleeni ikuistui kaikki, mikä koukutti sympaattisuudellaan, mutta vaati ajatusakrobatiaa etovuuden vuoksi (mm. Sekaisin Marista). En kuvailisi Paradise PD:tä sympaattiseksi, mutta 20 vuotta suli pois, kun ärsyynnyin viattomien kylmäverisistä teloituksista, mutten suostunut kääntymään sarjaa vastaan, koska esimerkiksi psykopimun asenne selitetään ja olin kiinnostunut. Tiedät olevasi koukussa, jos annat jopa väsytystaktiikan huvittaa. Kun kankeiden pop- ja huumevitsien jälkeen hahmo nauraa omille jutuilleen ja kusee housuun, sielukasta on se, että näin komediaa peruskoulussakin treenataan. Paradise PD pysyy samaistuttavana. 40% ajasta.

Jatkuvuus on koukku, kuten Disenchantmentin tapauksessa, kun ensivaikutelma laimentuu ja osumien väliin jää aikaa. Jos kuolema tai irtoava elin on yli 5 sekunnin käänne, asiaa ei yleensä kumota, joten tahdon tietää, mitä on jäljellä parin kauden jälkeen. Tarina, jossa tuntematon poliisi tukee uutta huumekauppiasta, on ala-asteen ainekirjoitus, mutta mysteeri jatkuu läpi kauden, joten ero Family Guyhin kasvaa. Saan piiskaa, kun sivistynyt lukija tutustuu yhden tähden vitseihin tyyliin "julkkis tai vähemmistö, ha, vedän turpiin", mutta vasta-argumenttia varten löytyy osaavasti ajoitettuja hetkiä ja anarkistisella energialla toimivaa yhteiskuntakritiikkiä. Rick & Morty on reilusti hauskempi, fiksumpi ja mielikuvituksellisempi kuin Disenchantment ja Paradise PD, mutta katson Repe Sorsaakin ja muistan 90-luvun Disneyn kaikki seksivitsit, ti hi hii.