Disenchantment ei lähentele Simpsonien klassisen ajan tehokkuutta, eikä se ole fiksu parodia lajityypistään Futuraman tavoin, mutta katsoin kauden putkeen heti, enkä tahtonut sen loppuvan. Pidän eniten keskiaikasaduista, koska ne voivat olla mitä tahansa Helinä-keijun viattomuuden ja Game of Thronesin säälimättömyyden väliltä. Disenchantment tunnistaa potentiaalin jo tekemällä Helinästä rupsahtaneen huoran! Merkittävää on sekin, että Netflixiin suunniteltu sarja voi jatkaa siitä, mihin edellinen jakso päättyi. Haluan ottaa humpuukin vakavasti siinä mielessä, etten arvosta esim. Simpsonien vitsikkäitä viittauksia tilanteen nollautumiseen, joten jatkuvuus kevensi tyhjäkäynnin ja takkuilun luomaa taakkaa. Tykkäsin prinsessa Beanista ja Elfo-tontusta siten kuin ihmisistä, joiden kanssa hengaillessaan ei tarvitse yrittää liikaa.

Bean eli Tiabeanie on Dreamlandin eliittiä. Hän ei ole masentunut, vaan hän hymyilee ja on motivoitunut tekemistä keksiessään, mutta ilman suuntaa hän päätyy heti dokaamaan, mikä vaikuttaa johtavan kuolonuhreihin. Vitsien pehmentäminen myöhemmin on tapa osoittaa jatkuvuuden olevan tärkeämpää kuin ydinpommin pakeneminen jääkaapilla. Alussa Bean kapinoi pakkoavioliittoa vastaan. Olisin ottanut mieluummin 10 jaksoa sitä - eteenpäinkävelyä isin vihaa pakoon -, kuin katkonaisemman keskivaiheen, mutta loppua kohden kerronta on yhä elokuvamaisempaa, jos ei tasokkaan elokuvamaista. On täytettä ja hätäilyä, kuten vakavissa sarjoissa. Arvaukseni mukaan kirjoittajat ovat tiimi, mutta eri kirjoittajille tai pareille annetaan virheellisen kokoiset palat venytettäväksi tai tiivistettäväksi.

Bean on olevinaan ruma, koska hänellä on vastaavat hampaat kuin Wallacen & Gromitin ihmisosapuolella, mutta - ensinnäkin - jokainen on kaunis piirretyssä, joka ei ole paperinukkepatsastelu ja - toisekseen - rakastan Wallacea sydämeni pohjasta, joten Bean on kuin Wallacen sisko eli WILF. Hampaista ei jankuteta, eivätkä ne tai itsetunto ole este onnelle, joten tavoite lienee etäisyyden ottaminen perinteisiin miesten luomiin naispäähenkilöihin, jotka ovat kuvankauniita ja eksoottisen outoja. Beaniin on ihastunut (myös) polvenkorkuinen Elfo, joka on nokkelasti melko normaali. Ällösöpössä tonttumaassa Elfo oli paha poika, mutta muuhun keskiaikaporukkaan nähden hän on viaton romantikko, jonka pieksemiselle nauraminen sattuu sisälle.

Virallisen pääosaporukan kolmas jäsen on Luci-demoni, joka edustaa puhdasta pahuutta hieman kuten Bender: hän haukkuu kovempaa kuin puree. Luci on häälahja Beanille ja hänellä on salainen tehtävä. Kyynisen ja väsyneen, mutta tyttärestä välittävän kuninkaan halu löytää ikuisen elämän eliksiiri vaikuttaa aluksi tekosyyltä kiduttaa potentiaalisesti maagista Elfoa, mutta sekin on osa kokonaisuutta, joka toivottavasti on jo luonnosteltu liitutaululle. Netflix on tilannut toisetkin 10 jaksoa. Tarinan jääminen kesken muistuttaa, miksi vihaan tv-sarjoja (vaikka katson niitä jo enemmän kuin leffoja), mutta halu kuristaa tekijät lievenee, kun jatkosta on sovittu. Vaadin väliaikalopun osassa 20.

Futurama rakensi persoonallisen tulevaisuuden ottamalla kliseitä omakseen ja piilottamalla sekaan tosinörttien juttuja. Vihjaa ihmeessä, jos Disenchantment sisältää sisäpiirihuumoria Ajan pyörän neljännentoista niteen tunteville, tai jotakin: en menisi vannomaan, että tekijät tuntevat erityisen hyvin edes Tolkienin ja Martinin. Merkittävin fantasiaviittaus on Hannu ja Kerttu? Sarjassa on Hannu ja Kerttu. Erään jakson nimi viittaa 60-luvun tissielokuvaan, joka on nörteille tuttu sadoista aiemmista viittauksista.

Fantsu simppelisti on miellyttävä aihe. Esimerkiksi erään trailerin repliikki, jossa Elfo toteaa kohteliaana (lasten piirretystä karanneena) ulkomaalaisena, että hän kyllä pitää sodasta, mutta hän ei rakasta sitä, on asiayhteydessä vielä osuvampaa tilannehuumoria, joka ei toimisi sci-fissä tai Springfieldissä. Osumien väliin jää aikaa, mutta olisin odotellut niitä päivänkin putkeen; arvostelu on apologeettinen.