Joaquin Phoenixin näyttelemä traumatisoitunut sotaveteraani murjoo vasaralla pedofiilejä trillerissä, joka on tavallaan tällaisten teosten vastakohta. John Wick paukutteli tyylikkäästi kostaakseen koiransa, mutta viimeistään jatko-osan aikana toivoin, että Wickin suku olisi sahattu kahtia lusikalla, jotta muistaisin, miksi katson teurastusta. Myös You Were Never Really Here on tyylikäs kastepisaroita katuvaloilla kutitellessaan, mutta kun odotat "oikeutettua väkivaltaa", saat itsetietoisesti vinkuvan pierun. Leffa viittaa Psykoon, joka edusti omana aikanaan kohahduttavan iskevästi leikattua väkivaltaa, mutta viittauksen lienee tarkoitus muistuttaa, ettei juuri mitään tarvitse oikeasti näyttää.

Ilmeinen syy mässäilyn puutteelle on päähenkilön latistunut tunnemaailma. Muistot vääryyksistä kuten julmasta isästä piinaavat. Tyttöjen pelastaminen hirviöiltä on voimafantasia, mutta mies on itsemurhan partaalla, joten tarpeellisuuden tunteiden hakeminen ei vertaudu extremeurheiluun. Hän myös huolehtii vanhasta äidistään, jonka luona hän asuu. Vasaramurhat ovat työ, johon muut tuttavat liittyvät. Partainen Phoenix näyttää magealta väkisinkin ja myös sisäisten demonien riivaama hahmo voi olla kiiltokuvamainen ikoni, mutta taitavassa suorituksessa on arkista tympeyttä, joka murentaa illuusion. Nihkeä on elon taival.

Tarina etenee odotetusti, kun poliitikko saa tukulla tuohta sankarin vasaroimaan tyttärensä ulos bordellista. Etsivien ja sen sellaisten asiakkaat ovat asemassaan syystä, mutta käänteet ovat kuin sivumainintoja. Luovuutta esiintyy päähenkilön mielentilan seuraamisessa. Adrenaliini tekee hänestä intensiivisen, mutta hänen reaktionsa ovat yhä persoonallisia, mikä on tärkeä ansio taiteelliselle antikliimaksille. Pidin jekkuilusta, mutta sain odottaa syytä välittää siten, kuin välitän otsikosta "Et koskaan oikeasti ollut täällä". Se on traagisen kaunis. Muutamassa leffassa lapsi kuuntelee musiikkia myrskyssä ja tämän teoksen myrsky on julmin? Toki ja sillä perustelulla sitä ei kärjistetä. Jos alat pohtia, tarkoittaako otsikko myös sitä, ettei sankari todella tunne olevansa olemassa, se on yhä hieno, jos ei varsinaisesti parempi. Vaikka hänelläkin oli ikävä lapsuus, traumoja käsitellään vain vihjaillen.

Mainoksiin on päästetty väittämä, jonka mukaan tämä on 2000-luvun Taksikuski. Ei, tämä on syvällinen vain Wick-mukaelmana: tämä on satu, puhuttelipa tämä vaikkapa kertomuksena masennuksesta. Taksikuski tutkii turhan jätkän vajoamista hulluuteen realistisemmalla tavalla, joka vaatii aivot, muttei hippihumpuukitulkintoja. You Were houraillaan valmiiksi kysymällä jotakin. Kommentoiko naisohjaaja miehisten väkivaltafantasioiden moraalia? Triviatiedon mukaan itsehillinnän pohjimmainen syy on pieni budjetti, mutta tulkinnat itsessään ovat taidetta. 2000-luvun Taksikuskiksi on kuvailtu myös Phoenixin pian filmaamaa Jokeri-leffaa. Ennustan "trilogian" katsomisen putkeen herättävän kelpo houreita taiteen ja tuotteen suhteesta.

Lynne Ramsayn trilleri Poikani Kevin on vuoden 2011 parhaita elokuvia. Kun tällä vuosituhannella innostun ohjaajasta, omaperäistä tarinaa seuraa yritys ottaa klisee omaksi (World's Greatest Dad -> God Bless America, Poutapilviä ja lihapullakuuroja -> 21 Jump Street, Guillermo del Toron ura Pan's Labyrinthin jälkeen). Siitä on kyse jälleen. On hyväksyttävä kliseet ja niiden rikkominen, vaatimatta vanhaa tai uutta; tässä tapauksessa hyväksyn. Puolet elämyksestä on vapaa-ajattelua nättien ja ilmaisuvoimaisten kuvien aikana, mikä on kehu ja varoitus. Lyhyt ja tehokas leffa todistaa toistuvasti, että kaikki olennainen sisältyy pieneen vinkkiin, mutta nimi ja juliste tekevät saman vielä tiiviimmin, joten olisiko taiteellisin manifesti tyhjä DVD-kotelo?