Ocean's 11 -elokuvien ei käsittääkseni ole tarkoitus olla järin hyviä. Lajityyppi on karisma ja glamour; huumori, jännitys ja nokkeluus tulevat halpismarketin sirottimesta. 60-luvun versio antoi tähtien hengailla ja 2000-luvun trilogia lupasi samaa uudelle remuporukalle. Trilogian ohjaaja Steven Soderbergh viljelee omituisia kommentteja tavoitteistaan ja itsetietoisuus saattaa jopa olla häntä rajoittava tekijä, joten uskoakseni hän siunaisi käsitykseni, kunhan sen oikein muotoilisin.

Soderberghin tuottama naisten versio ei yllätä. Sandra Bullock näyttelee Danny Oceanin siskoa Debbietä, joka on vankilassa homehtuessaan laatinut käsikirjoituksen ryöstöfilmille. Holviin haudattu hely on mahdollista houkutella poven päälle elitistisen gaalan avulla ja sitä myöten kaikki on leikkiä lajityypin standardeilla. Vaiheet suoritetaan. Aina kun pakotin huomioni halinallemaasta takaisin kankaalle, tunnistin leffan panostavan selittämiseen jämäkästi. Kerronta ei ole erityisen tylsää ja varsinkaan näyttelijät eivät ole: vain tarina, hahmot ja sen sellainen on.

Jos keikka onnistuu, hyvin erilaiset naiset saavuttavat potentiaalinsa elämässä, vaan eipä ole fantasia kaksinen. Muotimamma, hakkeri, katuhuijari, timanttiseppä ja Gal Capone suorittavat. "Toi on niin totta" sanoisi meistä moni, jos leffa yrittäisi tehdä jotakin esim. idealla, jossa kuumalla tavaralla keinotteleva kyky on perheenäiti, joilla tapaa olla ostettavaa ja myytävää. Ehkä myös rullalauta ja petollinen poikaystävä voisivat olla niin totta. Debbie joutui linnaan äijänsä kaksinaamaisuuden vuoksi, mutta kemiaa ei esiinny ja nainen on dominoivampi osapuoli jo visuaalisesti, joten kosto jää teennäiseksi teemaksi. Debbie myös jankuttaa veljensä kuolleen, mikä ei ole sisältöä, kun Debbie on keksitty 10 vuotta George Clooneyn hahmon eläköitymisen jälkeen. Tahtooko leffa katsojan muistelevan Gravitya?

On karismaa, koreat kekkerit ja pikkuhauskoja heittoja ja kaikki jatko-osat saisivat olla naisten versioita 10 vuoden ajan vaihtelun vuoksi. Tarina ei käännä Bullockin alavireistä suoritusta vahvuudeksi, mutta kun hahmoja ja duunia riittää, yhden staran ei tarvitse liikaa painaa (paitsi jos leffan on tarkoitus olla hyvä). Kuvittele Cate Blanchettin hymyilevän. Arvostelit hänet. Otetaan vaikeampi: kuvittele Anne Hathawayn tavoittelevan hymyllä bimbomaisuutta tissi- eli timanttitelineen roolissa. Ehkä onnistuit jälleen. Muusikot, joilla ei ole sukunimeä, möllöttävät koleasti. Söötti neuroottisuus on Helena Bonham Carterille niin helppoa, että hän vaikuttaa työskentelevän. Pidin ryöstön yksityiskohtia typerinä vain, jos tiesin aiheesta mitä tahansa, joten elämys oli vähällä mennä läpi.

Viis jännitteiden puutteesta, kun kaava on ennalta hyväksytty: jos yliluonnolliseen suunnitelmaan pitää muutos tehdä, tietenkin puuttuva asiantuntija on kummin kaima. Katsojan harhaanjohtaminen tapaa olla etäännyttävää (katso Suuri puhallus), joten pidin siitä, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan... mutta toki leffan pitää vähän vääntämällä vääntää. En ihmettelisi, jos teos olisi ollut valmis, kun ohjaaja kutsui kaikki takaisin liimatakseen perään ylimääräisen vaiheen. Elokuva jopa esittelee uusia hahmoja, kun sen pitäisi olla ohi; turhauttavinta on silti sivujuonen venyttäminen ilman syytä. Kaikki jaarittelu johti vain ajatukseen, että loppuun kyllä sopii käänne, mutta se mahtuisi sekunteihin ja selitys voisi tulla välittömästi. Ohjaaja kadottaa ymmärryksen rytmistä ja tavoitteista, mutta humpuuki on mitä tilattiin ennen sitä.