Downsizing
Ensi-ilta: | 04.06.2018 |
Genre: | Draama, Sci-fi |
Ikäraja: | 7 |
Perusideaan uskotaan sokeasti. 10 minuuttia kuluu (sinänsä kiintoisaan) selittämiseen ja seuraavan puolen tunnin aikana päähenkilö matelee kohti alkuasetelmaa. Tavallaan paljastin jo liikaa, sillä esimerkiksi talousvaikutukset ovat vain nyökkäyksen väärti sivumaininta ja ideoiden ystävä tahtoo nyökätä vasta leffan aikana. Näkökulma on Matt Damonin näyttelemän tohvelisankarin, joka on tuuliajolla ja osaa tehdä vain valmiiksi pureksittuja päätöksiä, joten hänkin ensisijaisesti nyökyttelee. Hänen ongelmansa alleviivataan selkeästi, mutta draama alkaa verkkaisesti, eivätkä ironiset tietoiskut ja ripaus eksentrisyyttä tee tästä riemukasta komediaa, jonka trailerit lupasivat kuhisevalla musiikilla ja leikatulla vodkapullokohtauksella.
Oletan, että ideoista ja nukkekodeista innostuvat kuuluvat samaan kirjoon. Kun kukkaroon mahtuva Matt muuttaa miniatyyrimaailmaan, on mielenkiintoista silmäillä sen somaa ja teennäistä asetelmallisuutta, joka on paikoin selkeää ja paikoin hienovaraisempaa. Maailmaan tottuu hahmon tahdissa ja siksi kutistettujen köyhien arki kohahduttaa, vaikkei mieli reagoi aina kunnolla tosielämän slummeihin, jotka ovat käyneet tutuiksi. Tätä myöten hillitty sci-fi on tyylinä jo perusteltu. Ongelma ei ole ihmisten koko, eikä määrä (eikä varsinkaan hyönteisten hyökkäys), vaan ihmisten kulttuuri.
Pari Oscaria käsikirjoituksilla napannut ohjaaja Alexander Payne saa käyttää enemmän pätäkkää kuin on pakko. Pienoista kerskakulutusta hänen taholtaan on - ymmärrettävästi yhteistyöhaluisten - tähtien käyttö pikkurooleissa. Toki passiivisen päähenkilön into pitää perustella, mutta kun pirteät persoonallisuudet haihtuvat tarinasta ja isot ideat jäävät kytemään taustalle, on ihmeteltävä, tietääkö leffa minne se on menossa. Viimeinen näytös määrittelee tarinan nimenomaan päähenkilön matkaksi, mutta sitä ajatellen esimerkiksi mainittu johdanto ilman häntä on ongelmallisen etäännyttävä. Jos jollakin on fetissi mainioon Christoph Waltziin tai perus putkimiehiin, sen voin luvata, että Waltzilla ja Damonilla on useita kohtauksia.
Pidin lopetuksesta kovasti. Tuskin on liikaa sanoa, että se yhdistelee herttaisuutta ja kyynisyyttä puhuttelevasti, sillä koko elokuva tekee niin ja ainahan asioiden on määrä kärjistyä. Päähenkilö on kiltti, vilpitön ja tyhmä, mikä ei ole pahin eikä paras kombo, mutta voittaa se sosiopatian. Keski-ikäinen lapseton mies olisi voinut olla lääkäri isossa maailmassa, mutta kiltteys johti vaatimattomaan elämään ja kun tarjous paremmasta kuulostaa liian hyvältä, sitähän se tapaa olla. Tarinankerronnan sääntöjä rikotaan, mutta elämän logiikkaa mukaillaan ja on miellyttävää tulla hitaasti vietellyksi katsojana.
Enimmän aikaa olin kohteliaan kiinnostunut ja kehittelin joutessani sellaisia aivopieruja kuin "nyt koe-eläimen pitäisi yllättäen kasvaa" ja "nyt kutistettavan mittasuhteiden pitäisi vääristyä". Ei niiden pitäisi. Paynen kirjaimellinen viininhaisteluelokuva Sideways on mainio. Sen ja kutistusidean ystäville tätä voi suositella, mutta hassua sci-fihömppää on tarjolla rajatusti.
Keskustelut (1 viestiä)
08.06.2018 klo 01.05 21