Äkkiä ajateltuna moderni Fahrenheit 451 voisi olla sketsi, jossa kirjojen polttamista suunnittelevat psykot opetetaan kierrättämään ja sitten kaikki jatkavat lukemista kännyköistä. Uusi versio huomauttaa, että paperin syttymislämpötilasta nimensä saava tarina on ikuisesti ajankohtainen, sillä paperin hävittyä ja kaiken tiedon tallennuttua pilveen kirjan tuhoaminen tai sensuroiminen jopa hymiöversioksi on helpompaa. Silti leffakin on hymiöversio. Kirjailija Ray Bradburya ahdistivat aikanaan todelliset kirjaroviot, mutta myös epäilys television tyhmentävästä vaikutuksesta. On selvää, että joku katsoo tämän kännykästään ja tuumaa, että eipä ollut klassikkotarina taaskaan kummoinen.

Lähitulevaisuudessa palomiehet polttavat kirjoja, koska niistä ei ota tolkkua ja ne tärvelevät mielen. Viraston nimeä ei sukupolvessa vaihdeta, vaikka nettiä laittomasti hyödyntävien tietokoneiden mätkiminen olisi jo keskeisin tavoite. Propaganda on puoli työtä. Michael B. Jordanin näyttelemä palomies Guy Montag on kameroiden edessä kukkoileva kansallissankari, joka nauttii työstään, mutta esittää itselleenkin. Hän on nilkki olematta idiootti: hän tarttuu tilaisuuksiin ymmärtää, mikä on laajempi totuus. Esimies Michael Shannon antaa ristiriitaisia signaaleja vaatimalla tehokkuutta, mutta vihjaamalla, että kirjoista on hyvä tietää lisää.

Montag lukee ja muuttuu. Tässä versiossa vaimo uupuu ja naapurin teinin tilalla on kyntöikäinen Sofia Boutella, mutta karkeasti sanoen Montagin matkaan liittyvät käänteet ovat ennallaan. Modernisointi ehtii tuoksahtaa loogiselta. Mikä on nykypäivän näkökulmasta parempi veto kuin kirjojen opettelu ulkoa? Mikä tahansa? Leffa huomioi tämän ja pysyy silti raiteilla ja niinpä se hajoaa käsiin ja jää vastaavaksi munattomaksi valmiiden fanien miellyttämisyritykseksi kuin tyyriit kierrätykset. Ei ole aikaa elävöittää vanhoja ideoita siitä, kuinka ihmisistä on tulossa zombeja, mutta viittaukset vanhaan ovat syy jättää viittauksiksi somekin ja muu. Keskittymiskyky-... Monta kertaa olen maininnut biisin Fuck Me, Ray Bradbury ja milloin viimeksi? Jos väitän lukevani jatkossa lisää Bradburya, tarkoitan että haaveilen lukevani biisin tahtiin.

Hengetön romanssintynkä on vinkki homman syöksymisestä viemäriin. Teemana piti olla älyllinen herääminen ja seksi on sen vastakohta: ruumis huijaa ohikiitävän hetken, että kakkaamiseen verrannollinen ylläpitotoimenpide on merkittävin asia universumissa, vaikkei lannoite saa edes lannoittaa. No, "ihan sama" on looginen reaktio leffasci-fiin. 60-luvun filmiin verrattuna sci-fi on kärkevää ja sehän palvelee ajanhukkana. Jordanin ja Shannonin suhde on elokuvamainen ansio, eikä sillä ole juuri väliä, mitä aihetta se palvelee. En muista aiemmista palomestareista paljoa, joten ehkä Shannon on kiehtovin: hän on Montagia edellä ajattelussa, joten hän on luonteeltaan filosofinen haaste, vaikkei elokuva olisi sitä katsojalle. Ohjaajan mukavuusalue on kaksi varautunutta örmyä. Laajentaminen sydämen salaisuuksiin tai yleispätevän yhteiskunnalliselle tasolle ei luonnistu.

Tarina ei syytä rappiosta vain mystisiä diktaattoreita. Kirjat ja journalismi ovat kuolleet, koska ihmiset lukivat vain otsikot ja lakkasivat välittämästä. Kirpeää. Mietin hetken, laittaisinko otsikon perään viivan ja jotakin tyyliin "saako päähenkilö pillua?", mutta tietyt parodiauutiseni ovat sama vitsi ja osa ongelmaa siinä missä hutiloitu tv-elokuva. Kukaan ei päättänyt hutiloida. Loppuun asti ajateltuina uudet ideat sallisivat Bradburyn hengen elää hyväksyttävässä sankaritarinassa, joka huijaa massat ajattelemaan (tuo taisi olla vitsi), mutta visio väsähti ja ongelmat ratkottiin rutiinilla. Esimerkiksi fake news -epidemian kommentäärinä tämä toimii lähinnä ylivilkkaan tulkitsijan mielikuvituksessa.