Sympaattinen Alden Ehrenreich ei ole Han Solona mikään pukuharrastaja: hän on kuin osaavan harrastajan poikaystävä, joka hymyillen lähtee oman Leian seuraksi, eikä nähdäkseen metalliset bikinit myöhemmin, vaan koska tyttöystävä vastavuoroisesti avustaa häntä My Little Pony -messuilla. Tuo on yksi aloitus, jonka keksittyäni säpsähdin ja yritin keskittyä elokuvaan. Otetaan toinen. Hyvin nukuttu yö, raikas suihku, ravitseva aamiainen, pieni lenkki lempeässä kesäsäässä ja ei muuta kuin nukkumaan uusimman Star Warsin näytökseen - kiitos Disney.

Vanhoja väitteitä mukaillen nuori Han on katurotta, joka pätevöityy pilotiksi imperiumin palveluksessa. On kaksi hyvää vaihtoehtoa: tuo voitaisiin esittää alkuteksteissä, tai tarina voitaisiin kertoa. Fanifiktion hengessä leffa kuvittaa mahdollisimman monta väitettä ehtimättä tehdä mitään hyvin. Han uhoaa, että hänestä tulee paras, mutta koska Tie Fighterilla lentelyn ohessa olisi hankala tavata (pääosin turhaa) sakkia, hän siirtyy heti uuteen siirtymävaiheeseen. Pimeän uhan Pod Racing ei miellytä kaikkia, mutta ei olisi kaksista sekään, jos nuori Anakin ajaisi vain seinään ennen avaruusaseman tuhoamista vahingossa?

Haudatakseen huolet ja lentääkseen auringonlaskuun tai useampaan Han liittyy kehvelien kerhoon. Keikkaleffa kelpaa aina. Onko Uusi toivo sellainen? Hiippailu Kuolemantähdellä ei ollut sankarien suunnitelma, mutta se sai mukavasti aikaa ja he ja (jäljityslaitteen asentaneet) roistot improvisoivat asiallisesti. Poni-Hanin keikat ovat puhdasta toimintasähellystä. Chewbacca jaksaa toistaa vankirutiininsa ja sitten ryökäleet ovat käytännössä kapinallisia, jotka juoksentelevat sci-fishow'n ylijäämälavasteissa. Kun poni-Han viljelee väitteitä tyyliin "olen paha" tai "en ala sankariksi", anoppiehdokas kommentoisi: "senkin nenäkäs poikeli..."

Hutiloiduissa väliosissa kuten Rogue Onessa tulokkailta uupuu paino: ei ole historiaa, ei tulevaisuutta. Solon naispäähenkilön nykyisyyskin on niin ja näin, sillä Emilia Clarken hahmo on vain sitä, mitä Hanin tarina kulloinkin tarvitsee. Woody Harrelson ehtii olla Woody rosvojehuna, useimpien jäädessä karvanoppamaisiksi koristeiksi. Seitsemän samurain perilliset voivat pistää ontoimmankin sankarin kähisemään "on hyvä päivä kuolla" huipennuksessa, mutta toisin kuin Rogue One, Solo ei voi painottaa vapaustaistelun merkitystä.

Donald Gloverin Lando Calrissian on kamala, kun hänen legendaarisuutensa selitetään, ja hämmentävä saadessaan fembottinsa kanssa pikajuonen uusien hahmojen tavoin. Maineikas korttipeli Millennium Falconista sammutti pollani. Kuvittelin Hanin ja Landon lätkineen korttia seikkailun päätteeksi ja panosten riistäytyneen lapasesta. Leffassa peli on asetelmallista kohtalon johdatus -pokeripotaskaa fiktiivisillä säännöillä. Tehdään seuraavaksi trilogia Orionin olkapäällä palavista hyökkäysaluksista.

Myös Kessel Run -viittaus tärvellään. Muu kuvasto ajaa asiansa, mutta tuo avaruuskiihkoilu on saagan heikoin: siitä ei ota mitään tolkkua, jos "otin vähän tolkkua" tarkoittaisi, että sankarien reaktiot sentään vetosivat. Ohjaajanvaihdos selittää hengettömyyden, muttei sitä, miksi parin Oscarin Ron Howard tai maistuvilla lihapullakuuroilla aloittaneet alkuperäiset herrat leikkasivat animaation kuin leluanimaattori autotallissa.

Hyväksyn Star Wars -galaksin olevan Espoon kokoa, mutta en sitä, että jos jokin vaihe ehtii hetken hengittää, turha silmänisku pian muistuttaa leffan pitävän faneja idiootteina. Myönnän sähköistyneeni, kun kaikkien Disney-ajan tarinoiden todistettiin sijoittuvan samaan jatkumoon, mutta pelkkiä leffoja seuraavalle - tai ehyttä tarinaa tältä teokselta odottavalle - sekin hetki on loukkaus.