Kannabis ei tunnu vitsiltä komediassa Gringo, mutta amerikkalainen huumori tyyliin "kannabis – heh!" on käynyt niin tympeäksi, että ehkä vain missasin hauskimman tason. Kannabispilleriä kehitellään jo Meksikossa, kun Jenkkilän lakeja hiotaan. Lääkefirman niljakkaat silakat ovat joutessaan tehneet bisnestä huumeparonien kanssa, mikä kostautuu, kun diili on aika perua. Pahimpaan pulaan ajautuvat juoksupojat. Harold on poloinen gringo eli ulkomaanpelle, jonka sormenjäljet avaavat kassakaapin Meksikon puolella. Pian kaikki jahtaavat häntä. Hän on valmis rettelöimään itsekin, sillä hän on turhautunut ja yhä useampi asia kaatuu niskaan. Draamoista tuttu David Oyelowo ulisee roolissa huvittavasti, kun Harold kiihtyy ja panikoi.

Myös Haroldin toista pomoa näyttelevä Charlize Theron osaa vaihtaa sävyä, mutta tämä on taas yksi leffa, jossa hän on tulta ja jäätä seksikkäänä narttuna, jonka kesyttäminen olisi haaste mielikuvituksellekin. Jos olisin kaksimetrinen lempeä ja karvainen lihasvuori Fabio J.R. Hemingway villihevosen selässä, uskaltaisinko uinahtaa tämän Theronin viereen vakuuttuneena, etten herää kettingeistä ilman ruumiinosaa? Painotan, ettei rooli ole kummoinen: Theron nyt vain on siinä paras. Puunaama Joel Edgerton on pätevä toisena pomona, joka yhtä vahvasti uskoo olevansa etuoikeutettu. Kaikki tekevät mitä tahtovat, mutta Harold saa sympatiat, sillä hän olisi kiltti, jos muut eivät potkisi pelilautaa ja häntä.

Kun Haroldista pitäisi maksaa lunnaat, pomo Edgerton lähettää Meksikoon Sharlto Copleyn näköisen veljensä, joka oli joku palkkasoturi, ennen kuin hän ryhtyi jeesustelemaan. Meksikoon matkaa myös viaton Amanda Seyfried, jonka poikaystävällä on omat huumekuviot. Näillä ja parilla muulla palikalla rakentuu luonteva, yhdentekevä perusfarssi, jossa asiat vaikuttavat liittyvän toisiinsa, vaikkei kaikilla risteyksillä olisi suurta merkitystä tahi viihdearvoa. Näyttelijät ovat niin selkeästi koko tarjous, etten tiedä, mitä isoimmat nimet rooleissaan näkivät. Ohjaaja Nash Edgerton on Joelin veli, mutta Theron oli mukana tuottajana jo ennen nepotismia? Luin kaiken triviatiedon yrittäen nähdä alkuräjähdyksen.

Pakotetaan esiin jotakin. Harold on pikimusta herrasmies, jota valkoiset pomot eivät arvosta. Alussa kun Harold yrittää ryhdistäytyä, pomo vertaa häntä ylpistyneisiin gorilloihin: sävy on sataprosenttisen rasistinen olematta tarkoituksella rasistinen. Tällainen huumori kehotti keskittymään dialogiin ja sai odottamaan tilien tasaamista, mutta asenne unohtui kauan ennen kuin pyssyt tekivät sosiopatiasta yleisluontoista. Kokeilin sittemmin ammattilaisloukkaantumista kysymällä, onko satiiri varmasti tasapainoista, kun Jenkkilässä kieroilevat kylmät ja harhaiset pohatat ja Meksikossa väkivaltaiset elukat. Mutta: skenaario on niin tuttu, ettei sitä ajatellut välttämättä kirjoittajakaan. En paheksu stereotypioiden avulla vitsailua, mutta joskus se typistely on vain väsynyttä.

Koska luen uutisia, en vierailisi kummassakaan mainitussa maassa ilmaiseksikaan. Muun muassa tällaiset ennakkoluulot sallisivat tehdä fiksua huumoria, mutta visio tuntuu olevan: tehdään leffa. Nash on stuntti- ja musiikkivideomies ja sillä osaamisella tunnetusti syntyy kuvaa, joka elää. Hänen ajoituksellaan ja näyttelijäohjauksellaan keskivahva käsikirjoitus saattaisi näyttää arvonsa, mutta standardimaiset otteet ja tusinatarina yhdessä saavat monen hetken - kuten huipennuksen - tuntumaan siltä, kuin olisin nähnyt aiemmin juuri sen, enkä jotain vastaavaa. Teos tulee olemaan kotonaan telkkarissa. Siellä se toimii yhtä hyvin puolivälistä katsottuna.