Humppa humppa hei - Suburbicon muistuttaa monia muita satiireja esitellessään idyllisen ja värikkään 50-luvun yhteisön, jossa huulipunatädit lainaavat naapureilta sokeria, luurankojen kolistessa kaapeissa. Siihen tyssää luontevuus. Kerronta on uuvuttavan nihkeää. Olipa käsikirjoitus Coenin veljesten surkein tai ei, ohjaaja George Clooneyn hilseen se ylitti. Coenien mustissa komedioissa jo möllötys voi puhutella, mutta Clooney ei ilmaise koskaan, mikä tarkalleen on tavoite tai näkökulma. Tarina hämmentää yksinkertaisuudellaan. Jokainen käänne on antikliimaksi, eikä vain siksi, että sisältö tuli selväksi 5-60 minuuttia sitten: jos leffa yllättäisi nänni-Batmanin iskulla, sekin varmasti tuntuisi äänettömältä pierulta.

Alussa nuori poika herää, koska konnat tunkeutuivat taloon. Lähiö on rasistinen ja poika on leikkinyt tummaihoisen kanssa, mutta vaikka vain tämä ehti tulla selväksi, en tiedä, onko sitä tarkoitus ajatella. Meneillään on muutakin. Pitkässä vihjailuvaiheessa näkökulma on olevinaan pojan, mutta hän on passiivinen sekunda-wolfhard, joka unohdetaan usein. Matt Damonin näyttelemä isä on selkeästi tehnyt jotakin, sillä syyllisyys on ainoa Damonin antama signaali. Trailerit ovat myyneet leffan klassisena rikoskomediana, jossa sympaattinen luuseri sotkee kaiken, mutta Damon pysyy etäisenä, eikä hänen päätöksiään perustella tavoilla, joihin on tarkoituskaan samaistua.

Eritoten rasismia käsitellään "puolipilvisesti". Kun mustaa ihoa vihataan utopiassa, jonka valkoisilla on salaisuuksia, vitsi on selkeä. Vitsi kerrotaan suunnilleen yhtä hyvin kuin tämä: "hehe, et arvaa, mikä on köyhän miehen pilleri, jolla saa munan pystyyn – no, kun muija haukkuu munan pystyyn, röh!" Mutta vitsi on vanha. Hämärämpää klassisuutta on se, että Clooney käsittelee mustia edistyksellisesti kuin 50-luvulla: rotuviha itse saa enemmän aikaa kuin kiltit mustat pahvihahmot taustalla. Mitäpä jos näkökulma olisi mustan perheen? Jopa mysteerin laihuus ja tähtinäyttelijöiden pinnalliset suoritukset voisivat mennä läpi satiirina, jos se kaikki tapahtuisi taustalla ja vain piinattu musta perhe näkisi totuuden valkoisten hulluudesta.

Julianne Moorella on kaksoisrooli Damonin vaimona ja kälynä. Enempää paljastamatta: tätäkin ideaa on helppo lukea, vaikka kulmat kävisivät kurtussa, eikä tähänkään ideaan kuulu tyydyttävää hetkeä, jona on mahdollista oivaltaa tai tuntea. Millään ei ole merkitystä. Useimmat hahmot ovat kamalia niin kärkevästi, että tekee mieli puhua vertauskuvien vastakohdista: rasismi ja kehnot vanhemmat eivät toimi symboleina edes itsestään. Moore on kyllä henkisestikin läsnä, kun hahmo keskustelee lyhyesti Oscar Isaacin näyttelemän limaisen vakuutusasiamiehen kanssa. Laatunäyttelijät hieman mittailevat toisiaan ja selkeyden ja jännitteiden suhde on perusnormaali... Poikkeus sääntöön vahvisti mielipiteeni muusta.

On hauskoja roskarainoja; Suburbicon on kehno laatuleffa, joka koostuu siitä epävireisyydestä, josta neljän tähden leffoja kritisoidaan ohimennen. Clooney osaa mm. kehystää väkivallan lajityyppiin soveltuvalla tavalla ja taustalla soi standardisoitua tidi-didi-POMPOM-POMPOM-musiikkia, mutta jos Clooney filmaisi samalla osaamisella Risto Räppääjän, tokkopa sekään olisi uusi Fargo. On aina tärkeää alussa, että katsoja uskoo, että uhkaavan hetken outo lässähdys saattaa olla harkittua, mutta se on silloin. Väitän nauttineeni vain leffan vihaamisesta. Mutta tarkoitan: analysoimisesta. Se on kunnianosoitus, että jännitin hieman, onko pinnan alla jekku, jota en tajua... Paskat on ja vaikka olisikin, se ei riitä, mutta kamalampaakin on nähty.