Daniel Day-Lewis on sanojensa mukaan viimeisessä elokuvaroolissaan Reynolds Woodcock, jonka sukunimi ei voi olla sattumaa. Muita kontrolloiva pikkutarkka mammanpoika-vaatturi-playboy luo upeita juhlamekkoja ja häätää ihmiset, etenkin naiset, elämästään hyvissä ajoin ennen kuin asiat muuttuvat liian vakaviksi. Lesley Manville fasilitoi tätä naimattomana siskona. Vaan Vicky Kriepsin Almapa ei istukaan tähän muottiin vaan järjestää asiat omalla tavallaan. Tässä elokuvan sisältö kokonaisuudessaan.

Paul Thomas Anderson on ohjaaja, jonka töiltä olen oppinut odottamaan paljon. Phantom Threadiin minut kuitenkin raahattiin kysymättä, koska pääosan esittäjän osakkeet ovat perheessämme ilmeisen korkealla. En siis tiennyt lainkaan, mitä tai kenen työtä katsoin, mutta hyvin nopeasti kävi kyllä selväksi, että katson jotakin hienoa. Lavastus ja puvustus luovat hienoa ajankuvaa vuosisadan puolivälin Englannista ja kuvat ovat parhaimmillaan kuin maalauksia.

Elokuvan juonta ei voi katseluiloa pilaamatta selostaa, mutta sen verran sentään, että juuri siten ei käy kuin kuvittelet. Käsikirjoitus heittää katsojan eteen punaisen silakan toisensa jälkeen, välttäen kuitenkin turhauttamasta. Paikoin vertauskuvia alleviivataan enemmän, paikoin taas vähemmän, mutta teatterista ulos käveltyäni käytin puolisen tuntia vetäen päässäni erilaisia lankoja yhteen. Monikaan viime aikoina näkemäni tuotos ei ole aiheuttanut samaa.

Phantom Thread on vähiten tapahtumia sisältävä kaksituntinen, jota olen katsonut keskittymisen juuri herpaantumatta. Se ei missään vaiheessa alennu draamalla tai muullakaan mässäilyyn vaan maistuu oikealta elämältä. Se ei ole romanttinen elokuva, mutta kylläkin ihmissuhde-elokuva. Eroottista väreilyä on, mutta hillityn brittiläisesti. Day-Lewisin roolisuoritus on odotetun upea, eikä muutakaan näyttelijäkaartia hänen rinnallaan hävetä tarvitse. Manvillen Cyril-siskosta olisi laiskempi näyttelijä tehnyt paljon yksiulotteisemman.

Ainoan miinuksen – ja tämä voi tietysti katsojasta riippuen olla suurikin – PT saa pituudestaan. Kun olettaa tarinan päättyvän, se jatkuukin vielä. Jatko on hyvin perusteltu ja lisää tarinan syvyyttä sekä oikean lopun tyydyttävyyttä, mutta sai silti vilkaisemaan kelloa. Kokonaisuus on kuitenkin kirkkaasti parasta, mitä olen elokuvateatterissa vuosiin nähnyt.



P.S. Ei hätää – Jari ei ole hävinnyt minnekään. Satuin vain näkemään tämän ennen häntä, joten sovimme että kirjoitan tekstin. Lisää Helinä-keiju-juttuja on luvassa myöhemmin tällä viikolla.