Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
Ensi-ilta: | 23.02.2018 |
Genre: | Draama, Komedia, Rikos |
Ikäraja: | 16 |
Frances McDormand on tiukoin täti vakuutuksensakin mukaan ja ainahan sheriffi Woody Harrelson nilkiltä näyttää, kunnes karisma alkaa purra. Sheriffi on pidetty ja hänellä on ongelmia, joten täti saa osakseen vihaa tyttären kohtalosta huolimatta. Sam Rockwell on vauhdissa hölmönä kyttänä. Jos hahmo on rasisti, mutta muut liioittelevat hänen rasismiaan, ja hän omasta mielestään osaa tylyttää takaisin, vaikka hän on idiootti, sävy vaatii osaamista. Kolmikko on ehdokkuutensa ansainnut. Hahmojen arvaamattomuus on jännittävää, koska heistä oppii välittämään, eikä siitä ole takeita, että leffa päättyy sivistyneesti. Rikostutkimus ei ole pääasia. Hahmot ottavat nokkiinsa ja polttavat siltoja ja muuta.
Näppärä käsikirjoitus maistuu paperilta muutaman yksiulotteisen vitsin aikana ja selitellessään, että asia saattoi näyttää tuolta, mutta se onkin tasan näin. Silti sen saa päättää, mikä on homman pointti: mitä tunnet? Alkumetreillä, kun kyttien kyvyttömyys on muodotonta, Jenkkilän poliisikulttuuri vaikuttaa pääasialta. Tuumin, onko elokuva suunnattu heille, joiden luissa tilanne tuntuu, sillä vaikka kuinka ahmisin tuon maan uutisia, sydämeni ei kuohahda, jos elokuva vain vihjailee. Mutta hypätään loppupuolelle. Nyt tunnemme hahmot. Vinksahtaneisuus on persoonallista, ei yleisluontoista. Yhdistävänä tekijänä parin piruparan pitäisi katsoa peiliin ja päästää irti negatiivisista tunteista, mutta sekään teema ei ole niin täyteläinen, että satunnaisetkin yksityiskohdat - kuten haukuttu pappi, Jeesuksen kätyri - paljastuisivat osaksi sitä.
Ehkä ainoa ongelma on allekirjoittaneen tarve löytää "vuoden parhaista" elokuvista poikkeuksellista ja selkeää visionäärisyyttä tai virheitä, vaikka asiat ovat yksinkertaisia. McDormand ja Harrelson ovat "meh, yhtä loistavia kuin muissakin parhaissa elokuvissaan", koska terävä dialogi sallii sen. Ohjaajan ja kirjoittajan aiempia töitä ovat Kukkoilijat ja Seitsemän psykopaattia: sitä saa arvostaa, kun mies tuo rötösfarssiinsa tunnetta, viiltäen huumorillaan tuntuvammin. Aromikas rönsyily on ansio: muutama myöhäinen kohtaus voisi edetä miten vain ja osaisin jo arpoa oikeamielisen sanoman. Ajankohtaisten teemojen "pelkkä mainitseminen" on fiksua, tai onnekas sattuma, mitä tulee naisiin, jotka eivät enää vaikene. Muutamat tosielämän protestoijat ovat kopioineet idean kolmesta taulusta, koska se toimii kuin haiku.
Ehkä tähän esimerkkiin tiivistyy jotakin. Peter Dinklagen hahmo on kaupungin kiintiökääpiö sekä "sankarittaren" että "roiston" silmissä. Dinklagen surullinen hymy kertoo olennaisen ja hän saa pitää puheenkin. Hän sisustaa pari hetkeä karismallaan, paljastaa muiden virheet ja tekee elokuvasta osan rintamaa, joka pyytää vähemmistöille arvoa ja näkyvyyttä - halusin hänelle lisää tekemistä ja toisaalta hahmo voitaisiin poistaa elokuvasta, naps vain. Onko liikaa pyydetty, että jokainen "vuoden paras elokuva" on ehyin ja hiotuin mahdollinen versio omasta itsestään? On. Nyyhkin, nauroin ja aloin ruikuttaa nyhjöttäessäni näppäimistön edessä.
Keskustelut (1 viestiä)
05.10.2018 klo 09.38 1