Kun yhtye ilmoittaa musiikkinsa olevan Oulun murteella esitettyä peikko/kalja/folk-metallia, herää kiinnostus välittömästi. Eikä välttämättä positiivisessa mielessä, sillä ajatus halpahintaisesta hassuttelumusiikista elää vahvana. Vaan tällaista tyylien värikirjoa edustaa kotimainen Verikalpa, jonka debyyttialbumi Taistelutahto näkee päivänvalon alkuvuodesta. Siltikään mistään märkäkorvien räminäryhmästä ei voida puhua, sillä soittomiehiltä löytyy kokemusta sellaisistakin yhtyeistä kuin Quake the Earth sekä Catamenia. Ja Taistelutahtoa kuunnellessa tulee selväksi, että miehiltä taipuu myös rehvakas röllimetalli.

Ennakkoluulot huumoriprojektista ammutaan alas heti kättelyssä, sillä Taistelutahto kuulostaa erittäin toimivalta. Mielleyhtymiä muihin kotimaisiin metallibändeihin nousee välittömästi pintaan: raskaasti rullaavat kitarat sekä matalalta lähtevät murinat voisivat helposti löytyä Moonsorrowin levyiltä ja taasen albumin rattoisa kapakkatunnelma sekä hauskasti humppaavat syntikkakieputukset kuulostavat Finntrollin touhuilta. Verikalpa ei kuitenkaan sorru pelkästään apinoimaan esikuviaan, vaan edellä mainittujen yhtyeiden maneereista on valikoitu parhaat palat, joista on rakennettu raskaasti tykittävää ja räyhäkästä musiikkia. Kuolemanvakavaa räimettä on kuitenkaan turha odottaa, sillä erityisesti sanoituspuolella edetään vahvasti pilke silmäkulmassa aihepiirien pyöriessä muun muassa ryyppäämisen ja krapulan ympärillä. Lopputulos on viihdyttävää ja sopivasti kieli poskessa tehtyä, mutta toisin kuin humalaisen kaverin örvellystä sivusta seuratessa, ei albumi nostata minkäänlaisia myötähäpeän tuntemuksia. Eikä edes se Oulun murre särähdä korvaan.

Albumin suurimmaksi voimavaraksi nousee erinomainen biisikattaus. Verikalpa hallitsee mielenkiintoisten kitarariffien sekä tarttuvien melodioiden sorvaamisen, joita on tarjolla albumin täydeltä. Kappaleiden kestot pidetään myös sopivan tiiviinä, eikä turhaan paisutteluun sorruta, jonka ansiosta kiekon yleisilme on mukavan vauhdikas. Lähes jokaiseen kappaleeseen on saatu upotettua maukas sattuma ja hyviä kappaleita voisi nimetä useita. Parhaimmiksi nousevat levyn aloittava Viimiseen asti, rivakasti etenevä Neidonryöstäjä sekä kertosäkeensä ansiosta mieleen jäävä Pahan laulu. Kokonaisuus on taidolla rakennettu, sillä kymmenestä kappaleesta vain muutama jättää kylmäksi.

Verikalpa onnistuu yllättämään ja voittamaan puolelleen siitäkin huolimatta, että ennakkoon odotukset olivat ristiriitaiset. Vaikka yhtyeen musiikki ei itsessään mitään uniikkia tarjoa, onnistuu hyvällä sykkeellä esitetty musiikki viihdyttämään. Lisäksi mielenkiintoiset sävellykset ja mieleen jäävät melodiat takaavat, että kyydissä viihtyy loppuun saakka. Taistelutahto osoittaa, että maailma tarvitsee lisää röllimetallia.