Varasta reilusti Braveheartista, tuntuvasti Kingdom of Heavenista, ota yksi kohtaus suoraan Conan Barbaarista ja toinen Kuninkaan Paluusta, ja sekoita soppaan yhdeksän kymmenystä jotain 80-luvun ruotsalaista tv-sarjaa - en muista Arn - Tomppeliritarin salaisia tuotantopäiväkirjoja lukeneeni, mutta vähempikin kuin tällainen keskinkertaisuuden ylistyslaulu sekoittaa muistikuvat. Kopioiko kaikkien aikojen kallein pohjoismainen leffa kliseitä, vai elokuvia, joissa niitä esiintyy? Siinä on kysymystä kerrakseen. Suomen valkokankaille pätkä pääsi kai siksi, että maksumiehinä on ollut suomalaisiakin. Muut Hollywoodin ulkopuolella tehdyt historialliset spektaakkelit päätyvät edelleen suoraan DVD-hyllyyn, olivatpa ne miten hyvin tehtyjä tahansa. Synti ja häpeä.

Keskiajalla syntynyt Arn on vilkas pikkupoika, joka teloo itsensä elokuvakoomaan. Äitee lupaa hänet Jumalalle, jos hän herää, ja niinpä hän sitten herää. Luostarissa hänelle opetetaan miekkailua ja jousiammuntaa. Pam! Arn on nyt kolmekymppinen ns. lihasnörtti (oma termini, jolla viittaan persoonattomaan ja karismasta vapaaseen kirjaviisaaseen yleisurheilijaan). Hän näkee ruotsalaisen blondin, joka osaa hymyillä. Arn ja blondi ovat kuin Romeo ja Julia heti, kun leffaa on saatu jatkettua hevosratsastuksella ja sen sellaisella, mikä vastasi leffakeskiajalla kukkapuskaa ja suklaarasiaa. Helppoa rakastavaisilla ei ole syystä että muinaisessa Ruotsissa kuningas vaihtui aina kun 3-10 partaista hevimetalliäijää kerääntyi yhteen. Asiat ovat monimutkaisia...

Arnin Norjaan muuttanut paras kaveri on tavallaan todellinen kuningas. Toisaalta paljon valtaa on myös kirkolla, joka kannattaa vastapuolta. Arnilla on hyvä syy kunnioittaa ison Jessen tiimiä vaikka nyt siksi, että hän teurasti tuossa yksi päivä pari tyyppiä puolivahingossa, ja piispa tai joku antoi sen anteeksi sillä perusteella, että tokihan Jumala itse työnsi pahikset munkin miekan eteen! Kiima on kuitenkin kiimaa, ja sellainen kiihottaa tekosyytä etsivää kirkkoakin. Molemmat syntiset palvelkoot Jumalaa 20 vuotta (tai siihen saakka, kun siitä kaverista tulee kuningas). Arn lähtee Jerusalemiin temppeliritariksi ja blondi pistetään nunnaluostariin, jossa häntä mopotetaan.

Yli puolessa välissä kahden ja puolen tunnin pakaranpuuduttajaa alkaa aivan toinen elokuva. Sormia napsautetaan ja sinisilmäisestä pojanklopistamme tulee kokenut, pidetty ja asialleen omistautunut sänkinen heppu, joka osaa kunnioittaa vihollisiaan. Missään vaiheessa yleisölle ei kerrota, miten tai miksi Arnista on tullut katu-uskottava sankari, josta voisi toisissa olosuhteissa jopa pitää. Oleellisinta on nyt se, että muslimit tahtovat vallata Jerusalemin ja kristityt yrittävät pitää puoliaan. Arn nousee tärkeäksi tekijäksi kuin legendojen valittu. Elokuvan parhaat lavasteet, näyttelijänsuoritukset ja kohtaukset nähdään näissä vaiheissa, joiden rinnalla seurataan myös joutavaa nunnaluostaridraamaa.

Ja mitäköhän merkitystä Arnin musliminpieksennällä on aiempien kuvioiden kanssa? Tarinan kannalta ei yhtään mitään - kuten ei myöskään minkään syvällisemmän, jos siis oletetaan, että leffassa jotain syvällistä on. Arn voisi yhtä hyvin toimia ninjana Japanissa tai halinallena Narniassa. Uskonnollinen sisältö rajoittuu siihen, että Jumala on, ja Häntä pitää kumartaa, tai piru vie. Äkkinäinen voi luulla, että elokuva johtaa lopulta johonkin, no, loppuratkaisuun, mutta kun ei, niin ei, ja kerta kaikkiaan ei. Kaikki on yhtä ajatuksen virtaa. Kaikki jää avoimeksi, mikä ei ole ihme, kun jatko-osakin on tulossa aivan pian.

Ei ole hullu idea tehdä isoa elokuvaa pohjoismaissa. 25 miljoonan euron budjetti on riittävä. Ohjaaja Peter Flinth osaa ohjata ihan elokuvan näköisen elokuvan. Kaikki kuitenkin kaatuu käsikirjoitukseen ja jo siihen, miten pahvisia hahmot ovat. Flinth on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.