Maailman rikkain mies hypistelee taide-esineitä kartanossaan samalla, kun pojanpoikaa panttivankina pitävät apinat kyykkivät paskalla maaseudulla. Siihen tiivistyi olennaisin tarinasta, teemoista ja visuaalisesta annista. Ridley Scottin All the Money in the World kertoo rikkaiden ja köyhien nilkkien masentavasta maailmasta. Kidnapatun pojan äiti jaksaa välittää ja osa roistoista pysyy kohtuudessa, joten - lähdetään lenkille, tehdään smoothie avokadosta ja eletään täällä 100-vuotiaiksi? Nautin surullisuudesta. Pidän elokuvan ainoana merkittävänä heikkoutena sitä, ettei tositarinan kenties traagisinta puolta - tapahtumien vaikutusta pojan mielenterveyteen - edes mainita lopputeksteissä.

J. Paul Getty III on 16-vuotias playboyn alku, joka kidnapataan Roomassa 70-luvulla. Michelle Williams vakuuttaa hänen sisukkaana äitinään, jonka tehtäväksi jää lunnaiden lypsäminen isoisältä. Getty Ykkönen on öljypohatta ja puhdas Roope-setä, joka lunnaiden sijaan lähettää Roomaan Mark Wahlbergin pasifistiversion asioita ihmettelemään. Kun tilanne venyy, kitupiikki on yhä selkeämmin roisto kaikkien näkökulmasta. Päähenkilön sijaan rytmikäs elokuva seuraa tilanteita tarpeen mukaan ja tulee esitelleeksi runsaasti mielikuvitusta ruokkivia yksityiskohtia törmäävistä kulttuureista ja asenteista. Intiimiä kerrontaa en edes odottanut nopeudellaan kerskailevalta Scottilta, jonka tyyliä ja asennetta käsikirjoitus vaihteeksi tukee.

Christopher Plummer määrittelee sävyn vanhana Gettynä, vaikka hänen osuutensa kuvattiin pikaisesti kuukautta ennen ensi-iltaa Kevin Spaceyn pervoiltua uransa viemäriin. Isoin muistamani moka Scottin kuvastossa on Prometheuksen vanhaksi meikattu Guy Pearce, joten vaadittua arvovaltaa ja petollista karismaa luonnostaan hehkuvan Plummerin pulttaaminen meikki-Spaceyn tilalle saattoi jopa tehdä elokuvasta ehyemmän. Ehkä Spaceyn poistaminen on vastaavaa tekopyhää sensuuria kuin - hmm - afrokentaurin poistaminen Fantasiasta, mutta Scott kritisoikoon jatkossakin paniikissa kokoon parsittuja Star Warseja: hänen paniikkinsa ei näy.

Tositarinan mehukas yksityiskohta on Gettyn julkinen lausunto, jonka mukaan hän ei maksa pojasta penniäkään. Kylmyydellä provosoituaan elokuva näennäisesti pehmentää tilannetta osoittamalla, että suvustaan etääntynyt Getty on haaveillut paremmista väleistä. Totuus on kuitenkin se, että esineitä ja asioita arvostavalle äijälle dynastiakin on egoa pönkittävä käsite, eikä aidosti toimiva sukulaisverkko. Getty perustelee pihiytensä näennäisen järkevästi - rikollisille maksaminen inspiroisi muita -, mutta kun tilanne ei ratkea, hän päätyy sönköttämään satuja kuin Trump. Vain voittamisella on väliä, kun sydän on neljä numeroa liian pieni.

Raha on täsmälleen vastaava sopimusluontoinen asia kuin lappu, jossa lukee, että äiti saa niskahieronnan äitienpäivän kunniaksi. 10 miljoonaa rahaa kuulostaa ruhtinaalliselta palkinnolta esim. Gettylle, joka keksi hyödyntää aavikon öljyvaroja. 100 miljoonaa ei ole ahkerien ihmisoikeus, vaan virhe järjestelmässä. Gettyn taideharrastus on täydellinen esimerkki siitä, miten harhaisia rikkaat ovat: taiteenkin arvo on mielikuvitusta, eikä Getty taatusti käynyt läpi kaikkia tapetointivaihtoehtoja ennen kalleimpaan vaihtoehtoon jämähtämistä. Gettyn ennätyksellinen omaisuus lähentelee nykyrahassa 10 miljardia ja nykyään yksilöllä voi olla 100 miljardia. Se on jo rikollista - kunhan niin sovitaan. Yhdysvaltain tuore verouudistus perustuu mm. sille valheelle, että rikkaimmista rikkaimmat pelastavat köyhät, kunhan he saavat kaikki maailman rahat, joten sitä luulisi, että teos herättää keskustelua.

Hömppätutkani piippaili muutamaan otteeseen, kun leffa panttasi informaatiota hetken aikaa tai muilla konsteilla tavoitteli kaavamaista jännärimäisyyttä. Jännäri tarvitsee näennäisesti ylitsepääsemättömistä haasteista kumpuavaa epätoivoa, ja realistinen, änkyrämäinen välinpitämättömyys ja saamattomuus ajavat asian yhtä hyvin kuin keksityt jännäkäänteet. Otteessaan leffa piti alusta loppuun ja vähän päälle.