Laatu jää mieleen. "Kulttiklassikko" voidaan määritellä vaikka siten, että olipa laatu mitä hyvänsä, elämys painuu muistiin kokonaisvaltaisesti. Muistan missä istuin, kun jännitin, mitä hullua Saw-sarja tarjoaa taas, ja muistan, miten osuvaa oli katsoa ne kuumeiset, sairaalloisia kellopeliansoja esittelevät elokuvat uudestaan, kun poljin hikisenä sekundakuntopyörää, jonka satula pureutui nivusiini.

Jigsaw eli Saw 8 on vastaava teos kuin vuoden 2009 Friday the 13th. Toinen on jatko-osa ja toinen uusi versio, mutta kumpikin on itsenäinen bonus eritoten puolitanaan nousevalle fanille, joka tuntee jujut, muttei välttämättä ole nähnyt jokaista osaa. Ne jujut on toteutettu luotettavalla Hollywood-taidolla, eli tavallaan paremmin kuin ennen, mutta ilman hullua energiaa; Jigsaw ei ole leffa, joka toteuttaa autotakaa-ajon ilman budjettia, tai siirtymän lavasteista toisiin ilman leikkausta. Uudet virkamiesmäiset tekijät ovat asiallisesti järkeilleet, että toiston sekaan on upotettava tuorettakin julmuutta, vaikkei kravattimyyrä kehtaisi syyllistyä "kidutuspornoon". Tuskin petyt, jos asian hyväksyt. Olin onnellinen nähdessäni Jason Voorheesin isolla kankaalla ja nyt siellä pyörii jonkun muun iloksi Saw, joka ei vaadi hullunkurisen mytologian tarkkaa tuntemista.

Syövän pillastuttama ansamestari Jigsaw on kuollut, mutta jälleen uhrit heräävät kahleista ja kuulevat hänen äänensä. Heidän on tunnustettava syntinsä ja tehtävä uhrauksia, tai automatisoitu ansalabyrintti teurastaa heidät. Labyrintti on oletettavasti lyhyt kokemus, mutta kuolleet kärrätään yksitellen poliisien ja tohtoreiden ihmeteltäväksi - oudohkoa? Uhrien tavoin ihmettelijät ovat uusia. Se on elokuvan heikkous, että he epäilevät toisiaan Jigsawin oppipojiksi hyvin nopeasti. Alkuperäinen saaga on taidetta lajityypissä "juosten kustu". Nelonen käytännössä tempaisi oppipojan tyhjästä, mutta äijä oli vilahtanut edellisessä osassa ja takaumat auttoivat sitomaan hänet kokonaisuuteen. Ymmärrän, miksi uutuus viittaa historiaan mahdollisimman vähän, mutta valinnasta johtuen käänteiltä puuttuu pohja ja ne näyttäytyvät niin epäuskottavina, kuin ne ovat aina olleet.

Väitin, ettei uusi Idän pikajunan arvoitus salli tehdä salapoliisityötä. Ilman perusteluita se oli sanahelinää, sillä jännärit lässähtävät, jos katsoja saa edetä omaan tahtiin. Huomion vaativa tarina voi tuntua salapoliisityöltä. Saw-sarja luo oman logiikkansa ja moraalinsa, mutta lipsuu, joten motivoitunut fani ensinnäkin yrittää selittää logiikan ehyeksi. Ei ole takeita siitä, että uudet tekijät kunnioittavat sääntöjä, joten taas mentiin! Huomasin kolme isoa epäkohtaa ja valmistauduin loukkaantumaan ja tyrmäämään koko teoksen. Olin ruikuttava fani. Tavallaan olin myös salapoliisi, sillä tunnistin mitä leffan pitää perustella - ja minkä se myös perustelee. Loppuratkaisu ei tarjonnut tuttua tunteellista tylytystä, koska en muodostanut sidettä läsnäoleviin hahmoihin, mutta selityksille nyökyttelin.

Kuutonen oli täydellinen päätös. "Maailmaa parantavan" Jigsawin yliluonnolliset juonet onnistuivat muuten, mutta liian sadistiseksi paljastunutta oppipoikaa ei eliminoitu ja hän muuttui hirviöksi visuaalisestikin. Vertaus: Lenin on ristiriitainen hahmo, jota monet kuvailevat oikeudenmukaiseksi, mutta hänen lopullinen perintönsä on Stalin. Ensimmäiset kuusi Saw'ia muodostavat kokonaisen palapelin ja kaikkien aikojen parhaan roskakauhusarjan. Seiska sähelsi jotakin jo unohtamaani ja yritti pilata vertaukseni. Kasin hyväksymisellä ei ole väliä kantavia teemoja ja fiiliksiä ajatellen. Saw voi ja saa olla ihan vain tätä: siedettävät hahmot heräävät kuuntelemaan satunnaisia moraalisaarnoja hetkeä ennen kuin heidät sahataan kahtia. Kulttikamaa sarja oli, kun jokaisen osan jälkeen oli pakko lukea lopun iltaa foorumiteorioita.