Jos James Bond on kiusaaja ala-asteella, Jason Bourne on yläasteen tarkkisluokkalainen ja Jason Voorhees on viiksekäs raggari ammattikoulussa, John Rambo on talonmies, PERKELE, jota räkänokkien on parempi ymmärtää juosta karkuun. 61-vuotiaan Sylvester Stallonen viimeksi 80-luvulla nähty kulttihahmo on ikääntynyt armottomasti ja muuttunut sarjakuvamaisesta pullistelijasta kansantarujen vuorenpeikoksi, jonka tukkia paksummissa käsissä ja traktorin alle jääneessä naamassa kasvaa sammalta ja koivuntaimia. Peikko tahtoisi nukkua iäti piilossa pahalta maailmalta, mutta ei jumalauta, aina löytyy joku, joka ampuu karhua perseeseen. Sanakirjamääritelmä termille ramboilu on juuri muuttunut "koomisesta supermiestoiminnasta" muotoon "sadistista väkivaltapornoa, joka viettelee orgasmiin uskottelemalla, että ihmiskunnan synkimmät synnit ovat sovitettavissa rehellisellä miehisellä raivolla".

Burmassa on käynnissä raaka sisällissota, kuten elokuva uutiskuvalla mauttomasti muistuttaa. John Rambo on elänyt viime vuosikymmenet venematkan päässä pahimmasta helvetistä käärmeitä pyydystellen ja vihaisesti muristen. Vilpittömien, sinisilmäisten amerikkalaisten kristittyjen pyytäessä Ramboa kuskaamaan heidät peremmälle avustuspaketteineen, Rambo murisee lisää: äijää ei voisi vähempää kiinnostaa. Mikäpä muukaan kuin blondi saa vanhan jöröjukan leppymään sen verran, että hän suostuu kuskaamaan perille uskovaiset - ja myöhemmin ryhmän suupaltteja palkkasotureita, kun kaikki on mennyt pieleen.

On ihme, miten suuren yleisön ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja-näyttelijä Stallonen viimeisimmät ovat onnistuneet löytämään. Rehellisesti sanoen pidän Rocky Balboaa kuusiosaisen elokuvasarjan nautittavimpana osana, vaikka ymmärrän hyvin, että arvostaakseen sitä katsojan täytyy nauttia myös "vaihtelevan laatuisista" episodeista. Uusi Rambo ei kosiskele yhtään suurempaa yleisöä. Kyseessä ei ole leffa, jossa jytisee huvittavasti. Rambo rakentaa tunnelmaa, tai ennemminkin puhdasta vihaa katsojan sydämeen samalla tavalla kuin monet sotaelokuvat: viattomien ja puolustuskyvyttömien - jopa lasten - tappaminen, räjäyttely ja elävältä polttaminen ja silpominen esitetään K18-merkinnän arvoisesti.

Sotaelokuvista poiketaan jyrkästi siinä, ettei Rambo levitä sanomaa, tai yritä kertoa koskettavaa draamaa. Rambo yksinkertaisesti, ellei jopa nerokkaasti laukaisee kaikki luomansa jännitteet halvalla, mutta tyydyttävällä tavalla, joka ei ole jokaisen katsojan juttu. Henkilökohtaisesti syleilin vihaa. Sain vastalahjaksi halun huutaa "jumalauta, jee!" useammin kuin kerran, kun viattomien (tai palkkasotureiden) sadistinen kohtelu keskeytyi vanhan ja ruman superäijän jauhaessa psykopaatit jauhelihaksi paljain käsin, tai nyrkin kokoisia reikiä repivällä konekiväärillä. Tämä on psykologiaa, tämä on terapiaa, tämä on pornografiaa. Tämä on elokuvaa.

Joskus nautittava meininki saa ummistamaan silmät virheille, mutta aivan niin erinomainen Rambo ei ole. Koska kyseessä on hyvinkin yksinkertainen elokuva, joka nojaa Stallonen karismaan ja Rambon rambomaisuuteen, se oli itselleni pettymys, että Rambo jää elokuvan äänekkäimmässä tuhosessiossa kyykkimään hyvään asemapaikkaan sen sijaan, että hän ryntäilisi luotien ja räjähdysten keskellä kuin saatanallinen jeesus. Rambomaisen loppusilauksen poissaolon huomaa juuri siksi, että sellaiset valitut tyylikkäät hetket, joita nyt tarkoitan, peittävät hienosti alleen muutamat köykäisemmin editoidut ja kuvatut kohtaukset keskivaiheilla. Toiseksi suurin ongelma on uutismateriaali (fiktio fiktiona, sanon minä) ja elokuva on myös liian lyhyt.

Rambo on nähtävä isolta kankaalta - voi, säälin piraatteja. Omassa täyteen tupatussa näytöksessäni noin 97% yleisöstä oli miehiä. Pari sankaria poistui salista puolen tunnin jälkeen, mikä nostaa aina tunnelmaa. Ensimmäistä kertaa huomattavan pitkään aikaan yleisö taputti elokuvan päätyttyä.