Kun Daredevil aloitti Netflixin ja Marvelin tangon, intoilin sokean superkatolisen loputtomasta potentiaalista. Sarjakuvien The Punisher sen sijaan on vain arkkityyppi. Oman käden oikeutta jakava jörö haastaa kalsarisankarien kunniakäsitykset. Kaikkien "väkivallan vihollisten" tavoin äijä sopii myös rajuun mustaan komediaan - mutta hänen oma tv-sarjansa on hidas ja vakava? Leffoissaan ja Daredevilissä hän toisti muistamiani kohokohtia, vaan ei nyt. Punisher tuhoaa logonsa. Satunnaisten konnien jahtaamisen sijaan hän purkaa paineensa seinään. Selkein kytkös supersankareihin on Daredevilin entinen sihteeri. Ehdin miettiä, miksi viikonloppuni menee tässä, mutta jokin itsevarmassa tasapaksuudessa koukutti. Kausi on ihan hyvin kirjoitettu ja toteutettu ja harvinaisen hyvin suunniteltu. Kausi on kokonaisuus - kerrankin.

Entinen sotilas Frank Castle uskoo kostaneensa perheensä kuoleman. Todelliset syylliset kytkeytyvät hänen menneisyyteensä ja salaliittoon. Ennen kuin Frank tukehtuu törkypartaansa, hänelle kilauttaa kohtalotoveri ja hakkeri, joka esittäytyy Microksi. Pojat alkavat setviä asioita kellarissa. Afganistanin sodassa kieroilleet psykopaatit ovat nousseet yhä merkittävämpiin asemiin, Frankin kaltaisten puolihullujen kärsiessä traumoista. Vauhtijännää on tiedossa, mutta vauhtia janoava saattaa kyrsiintyä muun muassa sotilaiden posttraumaattisesta stressistä jutteluun. Vaikkei sarja pääsisi historiaan merkittävänä draamana, painoa teemoilla on ja sivujuonet loksahtavat yhteen napakammin kuin sisarsarjoissa.

Micron perhe luulee hänen kuolleen. Punisher sijaisfaijana on keskinkertaista tyhjäkäyntiä, mutta kokonaisuus hyötyy siitäkin: painajaisia perheestään näkevä Frank tarvitsee arkea eheytyäkseen ja on arvokasta ymmärtää, mitä arki hänelle oli. Tragedia ei riistänyt toiminta-apinalta täydellistä elämää. Jon Bernthalin persoonallinen versio Punisherista on tavallaan lantrattu Spawn, joka teki pirun kanssa sopimuksen perhesyistä, päädyttyään Helvettiin ansaitusti. Perunan ja puolalaisen mafioson risteytykseltä näyttävä Bernthal osaa mylviä komeasti ja kutsua anovalla katseella tädit sielunpelastustalkoisiin. Hän unohtaa pari kertaa sen, että hahmo jäi edellisessä kohtauksessa höyryjyrän alle, mutta kaunista se on, miten paljon tunnetta röllistä irtoaa. Punisher on liikuttavin näkemäni Marvel-sarja, mikä on outoa.

Frank vuotaa ketsuppia kuin John McClane tai Mel Gibsonin Jeesus. Sisu varmistaa, että antisankari saa sympatiat, enkä hihitellyt ylilyönneille, koska rauhallinen kerronta loi uskottavuutta. Täysin ilman ironiaa Punisheria fanittaa vain punaniska Alabamasta, jossa oikeasti hurrataan pyssyä heiluttavalle poliitikolle, mutta ei sarjaa kannattaisi antifaneille suunnata. Tilastot osoittavat, etteivät amerikkalaiset asehullut ansaitse ymmärrystä, mutta sivullisena hyväksyn tasapainon hakemisen paikallisella logiikalla. Sarjassa aserajoituksia vaativa poliitikko on nössö, mutta hillitysti. Sama sarja kysyy, onko Punisherilla ja äärioikeiston terroristilla olevinaan eroja. Yksi yhdistävä tekijä on se, ettei kumpikaan ole yhden asian määrittelemä: luonnevirheet ovat ydinongelma, jota traumat ja vastoinkäymiset kärjistävät.

Sympatian suominen sekoilevillekin sotaveteraaneille on vähintään yhtä arvokasta kuin X-Menien vertaukset vähemmistöistä. Sotaveteraanien fanit ovat epäilyttävää porukkaa, joista pahimpiin sarja ottaa turvaetäisyyden (?) nostamalla naispäähenkilöksi muslimitaustaisen agentin, joka tutkii salaliittoa sisältä päin. Järjettömän kauniin Amber Rose Revahin hahmo on sähäkkä ja vahva, muttei täydellinen ihminen, kuten eivät ole muutkaan. Se miten paljon tätä vivahteikkuutta tulee arvostettua riippuu pitkälti odotuksista. Aloin katsoa Marvel-hömppää ja tykästyin hahmoihin ja kaikuihin todellisuudesta. Merkittävinkin roisto inhimillistetään, mutta hömppähirviö hän on silti ja isoin tavoite on sellaisen kaataminen, eikä sota- ja asekulttuurin ja rakenteellisen korruption älyllinen kommentoiminen.

Suorittajamiesten sarjan tuntuvin tyylivirhe on jakson mittainen yritys leikitellä tarinan rakenteella. En tahtonut nähdä virnistelyä hahmoilta, jotka kertovat mitä tapahtui äsken, vaan jatkaa puuroon tuijottamista pohtien, milloin löytyy hilloa.