Perkele! Ratatata! Ratatata! Päng! Armeijassa tehdään miehiä! Ratatata! Hitto, kun ne jaksavat laukoa! Ratatata! Pum aargh! Makuuhuoneen katto kaipaa maalausta? Ratatata! Vaistosin, että arvostelusta tulee fiasko 5 minuuttia ennen näytöstä, kun muistin, että samaistuin enemmän Disneyn Mulaniin niillä main, kun Tuntemattoman sotilaan viimeksi katsoin ja petin sukuelimeni liittymällä saunan takana ammuttaviin joukkoihin. Tata, vihaajat.

Sotilas on tuntematon. Heppuun tutustuminen on kansalaisvelvollisuus. Suomalaisella pitää olla tuntuma aika velikulleista, joilla on kovat paikat pöheikössä. Kertausharjoitusten mielekkyys on asia erikseen ja muistoja ovat vaalineet muutkin filmit. Aku Louhimiehen ohjaamalla Tuntemattomalla on ansioita, mutta kolme tuntia on pitkä aika, kun idea on listata äidinmaidossa niellyt perusasiat ja harrastaa lisää rata-tataa. Ratatata! Ensimmäinen kankaalla näkemäni kotimainen sotaelokuva on Kummeli Stories. Senkin äärellä olen miettinyt, onko asevelvollisuus liian pitkä vai lyhyt: miksi äijämme ryömivät ja paukuttelevat ryömimisen ja paukuttelun ilosta, vaikka stooreja on kerrottavana? Sano, että oikeassakin sodassa paukuttelua on liikaa ja loputtomuus on puhuttelevaa, niin minä syytän sinua taidehomoksi. Toki olet osittain oikeassa.

Nostan esille käsitteen tahaton huumori, mutta en yritä provosoida sillä. Elokuva koostuu keskinkertaisista ja vahvoista hetkistä; yksityiskohdista en nipota tänään. Puskasota on kiihkeää ja seesteisyys paikoin runollista ja pusikon myötävaikutuksesta ei ole tarpeen ajatella, mihin budjetti riitti ja mihin ei. Tämä on kotimainen suurelokuva, joka täyttää koko pyyhkeen. Roolien jakelu sketsihahmoille ei sureta. Olen samaistunut Aku Hirviniemeen, koska kuulumme selkärankaisten alajaksoon ja nyt hän nousee kädellisten lahkoon. Muutamat melodramaattiset hetket eivät huvittaneet siksi, että niissä olisi ratkaisevia vikoja, vaan rytmin ja keston väsytettyä. Lupa melodraamaan pitää ansaita ja vaikka yrittäisit, lupa voi lähteäkin, jos elokuva toistaa itseään ja näkökulmia vaihdellessaan sirpaloituu etäännyttävästi.

Osa melodraamasta toimii ja on onnellisen helppoa sanoa, mikä meni täydestä. Eero Aho tekee vakuuttavimman suorituksen Rokkana, eikä vain siksi, etteivät muut ehdi haastaa. Kun huomio oli Rokassa pidemmän aikaa, suoristin ryhtiä. Päähenkilö? Sellaisethan ovat mun juttu. Rokka on auktoriteettivastainen huumorimies ja kova jätkä, jonka vitsit käyvät lopulta vähiin. Mielipaha on syvää. Hänen näkökulmansa tekee oman puolen vääryyksistä puhuttelevia ja hän ei itsekään ole absoluuttisesti oikeassa. Jos jostain sietää olla ylpeä, niin siitä, ettei kansamme identiteetille tärkeä taru vaikuta populistiselta propagandalta näinkään moneen kertaan toistettuna. Elokuva on niin selkeästi yksilöiden puolella ja sotaa ja elitististä mytologiaa vastaan, että on melkein mahdollista unohtaa pyöräilevä pikkupoika, joka huusi "homot!" kun kävelin sivarien keskitysleirille - kaikesta huolimatta hän on ydinkohderyhmää.

Joskus arkistomateriaali Hitleristä olisi kohahduttanut. Joskus se olisi ollut vasurin vakiintunutta angstailua. Nyt se on tunkkaista kerrontaa. Jos tahdot kertoa "kaiken kaikesta" 2017, piereskele tekotaiteellisesti, äläkä listaa: käsittämättömien tusahdusten tulkinta on valaistuneen snobin viimeinen ilo. Vakavampia ehdotuksia: nykypäivän Tuntematon voisi keskittyä pelkästään Rokkaan, tai käsitellä valikoituja velikultia jämäkän episodimaisesti, ehkä jopa väliotsikkojen kanssa. En pilkkaa sitä, että Napapiirin sankareissa mököttänyt ja räjähdellyt Jussi Vatanen tekee samaa draamassa, mutta ajattelin vain "napapiirin sankari", kun hän kankaalle toisinaan tupsahti. Häntä en sentään unohtanut jo elokuvan aikana.

Tiesitkö, että suomalainen mies juo viinaa ja talvella sataa lunta? Tämä oli jo nähty. Ja toistan: en katso Tuntematonta kerran vuodessa. Tarinaa tyyliin Kwai-joen silta ei tarvitse kertoa, jos sota päättyi eilen. Kolme vuotta ennen kuin joku Google saavuttaa itsetietoisuuden, suosin uutta kehittääkseni skannaamisen arvoisen sielun. Väittääkseni, että kykenen nauttimaan kotimaisista sotaelokuvista enemmänkin, mainitsen että Hiljaisuus (arvostelu) loi muistijälkiä.